Angels Don't Play This Haarp

Advances In Tesla Technology

LUKU 2 -- TESLASTA TÄHTIEN SOTAAN

Palattuaan kotiinsa Vancouveriin, Kanadaan, Manning raportoi uudelle ystävälle joka halusi kulla tästä Tesla-konferenssista. Hän oli John Hutchison, keksijä, joka oli löytänyt epäsäännöllisen/poikkeavan "anti-gravitaatio" -efektin joitakin vuosia aiemmin kun hän oli olut restauroimassa antiikkista sähkölaitetta sekä rakentamassa Teslan käämiä. Aiempien vuosien aikana, Kanadan ja USA:n armeijan epäviralliset delegaatiot olivat vierailleet hänen laboratoriossaan jotta he näkisivät "Hutchisonin efektin". Nyt hän teki töitä yksin; vierailijat olivat ilmeisesti nähneet kaiken tarpeellisen. Kun hän halusi nähdä kopiot videoista joita nämä sotilashenkilöt olivat ottaneet hänen laboratoriossaan hänelle sanottiin: "Sorry; me tuhosimme nämä videot koska niissä ei ollut mitään kiinnostavaa." Hän ei uskonut sitä.

John Hutchison kertoi Manningille joistakin huvittavista sattumuksista. "Minä soitin Pentagoniin ja kysyin henkilöä nimeltä 'John South' sillä minulle kerrottiin että tämä oli eräs henkilö joka oli vieraillut minun laboratoriossani. Vahingossa sihteeri yhdisti minut henkilölle jota minä kuvailin ja tuli ilmi että hän oli luutnantti John Alexander."

Tämä nimi nousisi taas pintaan viisi vuotta myöhemmin kun Manning asteittain sai selville mitä muuta voitaisiin tehdä "Tesla-teknologialla" -- niin kutsutuilla ei-tappavilla aseilla. John Hutchison kuvaili Luutnantti Alexanderia mukavaksi persoonalliseksi ihmiseksi joka kierteli ympärillä niinä päivinä kun John suoritti "anti-gravitaatio" -kokeita laboratoriossaan Vancouverissa.

Hutchisonilla oli vapaata aikaa keskustella Manningin kanssa nyt niin hiljaiseksi käyneessä laboratoriossa. John jakoi Teslan huhun sädeaseista ja kertoi Manningilla että Neuvostoliitto oli tehnyt arvoituksellisia kokeita radiotaajuus-signaaleilla, pommittaen niillä Amerikkaa. Alkaen loppuvuodesta 1976, hän oli ollut eräs monista radio-operaattoreista jotka alkoivat poimia poimia 10 Herzin (pulssia per sekunti) taajuuksia radiovastaanottimilla. Operaattorit kutsuivat näitä signaaleja nimellä "Neukkujen tikka" koska tämä terävä nakutus jonka he kuulivat tuli äärimmäisen matalalla (ELF) taajuudella. Jotkin tutkijat spekuloivat että tämä Tikka-signaali oli Tesla-tyyppinen ase mielenhallintaan sillä tämä ELF oli taajuus joka kykeni resonoimaan ihmisaivojen neuronien kanssa, ja tämä lähetys olisi voinut olla kantoaalto joka moduloitiin kantamaan piilotettu vaikutus.

"Spoo-kyyy", hän vitsaili, karkoittaen sen mikä näytti olevan paranoidista spekulointia.

Manning oppi enemmän Nikola Teslasta kaksi vuotta myöhemmin, erään toisen symposiumin jälkeen joka pidettiin Colorado Springsissä. Eräs puhujista oli historijoitsija ja psykologian professori, Marc Seifer. Manning muistaisi sen vuosia myöhemmin lukiessaan julkaisemattomista kokeista joissa pyrittiin valaisemaan ylempi ilmakehä.

SEifer antoi Teslalle ansion loisteputken keksimisestä, aivan kuten Thomas Edison keksi hehkulampun. Tämä elämänkerran kirjoittaja huomauttaa että Tesla ja Edison ottivat yhteen Edisonin peräänantamattomuudesta johtuen, että maan pitäisi ottaa käyttöön hänen tasavirta (DC) -järjestelmänsä. Teslan vaihtovirta (AC) oli parempi sillä AC voisi matkata satoja maileja voimalinjoja pitkin, kun taas DC ei kykenisi sytyttämään hehkulamppua mailin päässä voimalaitoksesta.

Omituista, Edison oli se jota ylistettiin amerikkalaisissa historiankirjoissa. Eräs tarinoista joita on kerrottu yhä uudestaan on se kuinka hän lähetti miehiä Amazonille etsimään kaikkein parasta materiaalia hehkulangaksi hänen hehkulamppuunsa. Edisonin peräänantamattomuutta on suuresti ylistetty. Kuitenkin, useimat ihmiset eivät ole tietoisia siitä että Teslan demonstraatiot osoittivat että hehkulanka on tarpeeton -- sitä ei tarvita sähkövalossa. Käyttäen hyvin korkeita taajuuksia, hän osoitti että ilma oli tärkeämpi elementti kuin hehkulanka. Ja täten hän päihitti Edisonin, Tri. Seifer sanoi.

Seifer käytti 53 lähdeteosta esitelmäänsä Nikola Teslasta, joka on nimeltään Nikola Tesla: The History of Lasers and Particle Beam Weapons. Esimerkkinä Tesla-tutkijoista, kaksi veljestä, molemmat tiedemiehiä, matkustivat Tesla-museoon Jugoslaviassa ja lukivat materiaalia jota ei ole saatavilla Pohjois-Amerikassa. He ehdottivat että Teslan sädease kehittyi hänen röntgensäde-kokeistaan, samoin kuin hänen ajatuksensa valaista taivas hänen "valtavalla lähettimellään" lähettämällä energiaa stratosfääriin, 10-50 kilometrin korkeuteen.

"Tämä olisi melkoinen valonäytös", Manning ajatteli kun hän luki tätä artikkelia. Kuitenkin, hän ihmetteli onko siinä järkeä että kohdellaan yläilmakehää kuin että se olisi ainoastaan kaasua jättimäisessä loisteputki-valaisimessa.

Hän säpsähti kun hän luki listaa monien Teslan keksintöjen sotilaskäytöstä: maanjäristyksiä aiheuttavat laitteet, maailmantutka, sädease ja aivoaaltojen manipulointi. "Yksi tai useampi suuri lähetin voisi teoreettisesti lähettää tuhoisia impulsseja maapallon läpi mihin tahansa paikkaan", Seifer sanoi. Esimerkiksi, miljoonien volttien huolellisesti suunniteltu salamanisku voisi teoreettisesti tuhota minkä tahansa suuren kaupungin tietoliikenneverkot."

• Sädease oli sellainen korkean tason salaisuus että CIA ja DIA eväsivät Presidentti Jimmy Carterilta tiedot elintärkeistä teknisistä kehityksistä." [Kenraali George Keenan, entinen ilmavoimien tiedustelun päällikkö.]
  
  
• Wright-Pattersonin lentotukikohta Daytonissa, Ohiossa, mainittiin, koskien sitä että tässä ilmavoimien tukikohdassa käytettiin nuoria neroja heidän yrittäessään läpimurtoa Teslan teknologiassa.

Se oli paradoksi. Nikola Teslan nimeen vedotaan kun kuvaillaan ehdotettua teknologiaa joka on yhtä potentiaalisesti planeettaa puhdistavaa kuin "vapaa energia" -- saasteeton voimanlähde. Samaan aikaan hänelle luetaan ansio aseiden keksimisestä jota voitaisiin käyttää Tähtien sotaan. Ja hänen "langattoman voiman" kokeensa olivat saattaneet johtaa katastrofiin Siperiassa. [Tunguskan "meteori". Suom. huom.] Tämän Manning oppi myöhemmin tiedemies Oliver Nichelsonilta. Teslan rakkaus luontoon näytti olevan ristiriidassa hänen haluunsa röyhkeästi manipuloida sitä -- valaista taivaat. Seuraavan yhdeksän vuoden aikana, Manningilla oli tilaisuuksia pohtia tätä syvää turhautumista jota hän näki Gregoryn silmissä tässä Tesla-konferenssissa kun tämä kuvaili professorin asennetta "meidän pitää vain kokeilla ja ottaa selville".

Manning oli hämmästynyt kun hän luki patenttia otsikolla "Menetelmä ja laite muuttaa maapallon ilmakehää, oinosfääriä ja magnetosfääriä". Millä tahansa tavalla hän katsoikin sitä, tämä ehdotettu radiotaajuusenergian sädettäminen yläilmakehään kuulosti järjettömältä. Esimerkiksi, tämä patentti sanoi että tämä teknologia voisi manipuloida globaaleja sääjärjestelmiä. Gregory oli lähettänyt hänelle artikkeleita jotka osoittavat että sähköiset voimat vaikuttavat säähän, joten se ei tullut yllätyksenä.

Mikä vielä kauhistuttavampaa, hän muisti mitä nerokas fyysikko Walter Richmond oli kirjoittanut mahdollisesta teknologiasta joka kuulosti hyvin paljon samalta kuin Eastlundin konsepti. Tämä Walter Richmond ja antropologi Leigh Richmond kirjoittivat kirjan nimeltään The Lost Millenium, käyttäen novelli-muotoa saadakseen ajatuksensa ulos maailmaan. Katastrofaalinen teknologia jota kuvataan termillä "solar tap" tässä kirjassa oli hätkähdyttävällä tavalla samankaltainen Eastlundin patenttien kanssa.

Vaikka ionosfäärin kuumentajat lähettävät säteitä maan päällä olevista antenneista ylös ionosfääriin, ja Richmondien "solar tap" menee toiseen suuntaan, molemmissa on mukana maapallon yhdistäminen ionosfäärin kanssa. Tässä novellissa kuvataan "aurinko-hanaa" joka vain ei pysähdy. Se alkaa teknologialla joka käynnistyy maan pinnalla insinöörien toimesta jotka sädettävät ylös polun jonkinlaiselle ionosfääriselle sähkölle joka päällä ratsastaa takaisin alas. Tämä planetaarinen oikosulku kestää tavallisesti vain sekunnin murto-osan mutta eräänä päivänä nämä fiktionaaliset insinöörit tekevät kohtalokkaan virheen. He pitävät aurinko-hanaa päällä samalla kun auringonpurkaus laskeutuu ionosfääriin ja sen mukana maahan sädelaitteen rakentamaa ionisoitua polkua pitkin.

"Ja voiman virrasta joka oli peräisin tästä hanasta tuli lumivyöry. Miljardi energian watti-sekuntia vapautti raivonsa polaarisilla navoilla. Vapautuneenakin, ionosfääri muuttui aurinkoiseksi hormankattilaksi. Kuutiokilometri kuutiokilometrin jälkeen tätä jäätynyttä joutomaata kiehui pois. Watti toisensa jälkeen yhä kasvava energian lumivyöry sytytti palamaan polaasista napa-aluetta tavalla jollaista ei ole koskaan nähty..."

Tällaisia massiivisia energiamääriä jaettaisiin lähettämällä sitä ilman kautta, "jonka Nikola Tesla oli osoittanut että näin voitaisiin tehdä, ennen vuotta 1911". Nämä kaksi tiedemiestä uskoivat että automobiilit, tehtaat ja kodit voisivat saada virtansa lähettimistä lähetetyllä sähkövirralla aivan kuten radiot viritetään tietylle taajuudelle. Huono uutinen on se, että jollei asiaa huolellisesti hallita, tämä lähettimestä lähetetty sähkövirta voisi resonoida teräsrakennusten kanssa tuhoisalla tavalla, Richmond sanoi.

Tämä visio fiktionaalisesta aurinko-hanasta jäi elämään Manningin mieleen. Tässä kirjassa kuvataan pieleen mennyttä koetta joka käynnistyi ennustamattomasta elektronien lumivyörystä. Eräs hahmo tässä kirjassa sanoi: "Voima on siellä. Tarpeeksi räjäyttämään maapallon jos sitä käytetään väärin."

Onko tämä se minkä Walter Richmond tiesi, asia joka täytyi salata? Jos tämä sähköinen virta ionosfääristä vyöryisi maan pinnalle jatkuvalla syötöllä, hänen kirjansa hahmo sanoi, "se voisi polttaa tuhkaksi sen kohdan missä se koskettaa maata. Tyhjentää ionosfäärin, sekä saada energiaa suoraan aurinkotuulesta, maapallon sähköisestä moottorista... Kun tämä moottori alkaa pyöriä hallitsemattomasti, se lisäisi pyörimisnopeuttaan... Lopulta, maapallo räjähtäisi palasiksi keskipakoisvoiman vaikutuksesta."

Manning luki tämän novellin kuvauksen tästä planeetan tulisesta, höyryisestä, äänekkäästä tuhosta. "Shokkiaalto, edeten äänen nopeudella, kukistaa suuret kaupungit." Tuho jatkui useita päiviä ja planeetta huojui akselinsa ympärillä. Tämä Richmondin novelli nosti värikkäästi esiin kysymyksen onko viisasta lähettää pulssimaisia radiotaajuus-säteitä jotka voisivat luoda ionisoidun (ja täten sähköä johtavan) kanavan maapallon ja ionosfäärin välille.

Vaikka ei olisikaan tällaisen katastrofin vaaraa, ilmakehän yläosan häiritseminen on itsessään vaarallinen koe, Manningille kerrottiin myöhemmin itsenäisten tiedemiesten taholta. Ionosfäärin kuumentajat eivät olleet mitään uutta, Manning oli lukenut artikkeleista jotka Gregory oli lähettänyt hänelle. Kuitenkin, Eastlundin keksintö teki mahdolliseksi puukottaa ionosfääriä paljon voimakkaammilla ja keskitetymmillä säteillä.

Muutama vuosi myöhemmin Gregory soitti hänelle ja sanoi tukahtuneella äänellä: "Nämä hullut ovat itse asiassa aikeissa tehdä näin. Alaskassa."

USA:n laivasto ja ilmavoimat maksaisivat rakennuttajalle, Arco Power Incorporatedille jotta se rakentaisi super-voimakkaan ionosfäärin kuumentajan -- antennirykelmän -- Alaskaan Anchoragen ulkopuolelle. Seuraavan vuoden aikana Gregory postitti hänelle artikkeleita, ionosfäärin kuumentimista ja siihen siittyvistä aiheista joita hän löysi tiedelehdistä 1970-luvulta lähtien. Gregory antoi hänelle Clare Zickuhr -nimisen miehen puhelinnumeron, joka asui Anchoragessa. Gregorystä tuli yhä vihaisempi ja pessimistisempi näkemyksessään planeetan terveydentilasta, ja lopulta hän lähetti kaikkii tiedostonsa ionosfäärin kuumentimista hänelle. "Minä luovutan. Minä olen kirjoittanut jokaiselle mielessäni olleelle henkilölle. Sinä olet journalisti; tee jotakin tämän asian suhteen."

Hänen sanansa ajatuksensa siitä mitä hän kutsui "hulluksi tieteeksi meidän taivaallamme" teki vaikutuksen Manningiin, mutta eräs Brittiläisen Kolumbian sanomalehti oli palkannut hänet eikä hänellä ollut aikaa käynnistää minkäänlaista kampanjaa. Eräänä päivänä hän otti valokopioita joistakin tiedostoissa/kansioissa olleista asioista, kirjoitti esipuheen ja antoi tämän paketin sanomalehden johtavalle toimittajalle. Hän lähetti sen sanomalehti-ketjun kolumnistille Ottawaan, mutta tämä mies ei koskaan julkaissut sanaakaan näistä ionosfääri-kokeista.

Alkuvuonna 1994, manning soitti eräälle anchoragelaisen sanomalehden toimittajalle; Gregory oli sanonut että tämä mies oli kirjoittamassa artikkelia projektista joka sädettäisi niin paljon voimavirtaa ylös ionosfääriin sotilaallisia kokeita varten. Lannistavalla äänensävyllä tämä toimittaja sanoi että tämä päätoimittaja ei ollut kiinnostunut artikkelista joka olisi tutkinut tätä projektia; tämän sanomalehden asenne oli että armeija toisi työpaikkoja. Manning otti valokopiot hänen nyt paksusta aineistostaan joka koski ionosfäärin kuumentimia sekä sähköisiä säävoimia ja lähetti sen tälle toimittajalle joka tapauksessa.

Seuraavaksi hän soitti Clare Zickuhrille. Vuotta myöhemmin, hän olisi Alaskassa haastattelemassa häntä sekä muita jotka olivat huolestuneita tästä "taivaanhalkojasta". kuten Tri. Richard Williams Princetonista oli nimennyt tämän super-voimakkaan ionosfäärin kuumentimen. Tämä tapahtumaketju joka toi hänet Anchorageen alkoi kun Dennis Specht, ydinvoiman vastainen aktivisti, joka asui silloin Alaskassa, lähetti uutisen eräälle australialaiselle sanomalehdelle.