The Jewish Genocide of Armenian Christians

JUUTALAISTEN TOIMEENPANEMA ARMENIALAISTEN KRISTITTYJEN KANSANMURHA

Christopher Jon Bjerknes

Suomentanut: Pasi Toivonen


LUKU 1: Vuoden 1915 kansanmurhaa edeltävä aika

1.4d -- Hetzlistä Malcolmiin, sionistit pettävät armenialaiset


W.J.M. Chivos kirjoitti vuonna 1924, ja huomioi että juutalaiset puukottivat armenialaisia, saksalaisia, turkkilaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia selkään -- todella puukottivat selkään koko maailmaa luomalla Ensimmäisen maailmansodan, tuhoten Venäjän, joka oli saman Britannian liittolainen joka oli antanut Balfourin julistuksen, ja tuomalla Amerikan Ensimmäiseen maailmansotaan siinä vaiheessa kun Saksa oli voittamassa sodan ja tuomassa oikeudenmukaisen rauhan -- kaikki tämä kuolema ja tuho petollisten juutalaisten suojeluksessa jotta muutama sata tuhatta itäisen Euroopan juutalaista voitaisiin pakottaa vastoin tahtoaan muuttamaan Palestiinaan.

Paljon on kuultu tästä Balfourin julistuksesta välineenä saada juutalaiselle rodulle sopimattomat oikeudet maahan josta tämä rotu on tehokkaasti karkotettu. On sanottu hämmästyttävän vähän, mitä tulee korkean politiikan syihin joka pakotti (tai: kannusti) Ympärysvallat omaksumaan Julistuksen yhdeksi sodan päämääristä.

Jossain määrin altruistiset motiivit vaikuttivat tiettyihin sionismin ei-juutalaisiin keskushenkilöihin jotka mainittin tässä julistuksessa. Samaan aikaan kun myötätunnosta sorrettuja rotuja ja pieniä kansoja kohtaan oli tullut Ympärysvaltojen iskulause, oli ainakin johdonmukaista liittää juutalaiset näihin kaltoin kohdeltuihin kansoihin jotka saisivat hyvityksen sodan päätyttyä. Mutta meillä on hyvä syy epäillä kuinka pitkälle yksistään tällaiset pohdinnat olisivat vieneet Ympärysvaltojen hallituksia, mitä tulee juutalaisten ennalleen asettamiseen Palestiinaan sodan päämääränä. Totuus on, että Englannille ja hänen liittolaisilleen tämä politiikka johon julistus viittasi oli ehdottomasti sodankäynnin väline, hyvin suunniteltu tuottamaan äärimmäisen tärkeät tulokset Ympärysvalloille. Ja, edelleen, koska Ison Britannian erityissyyt olivat edelleen olemassa, miksi hänen pitäisi omaksua sekä tukea Julistuksen politiikkaa.

Mutta brittien intressien lisäksi, tämä julistus voidaan kuvailla pohjimmiltaan sodan välineeksi jonka Ympärysvallat omaksuivat omien elintärkeiden intressien jatkona. Määriteltynä pieniä yksityiskohtia myöten, se oli rohkea, mielikuvitusrikas ja valtiomiesmäinen pyrkimys estää juutalaisten mittaamattoman vaikutusvallan siirtyminen Akselivaltojen puolelle -- kuten oli käymässä -- sekä siirtämään tämä erittäin tärkeä vaikutusvalta Ympärysvaltojen puolelle. Se ei ollut myöskään hätäisesti kyhätty projekti. Etuja joita saataisiin mikäli Julistuksen politiikka omaksuttaisiin oli jo pitkään kartoitettu; vastustus oli ollut jo pitkään aktiivista. Ennenkuin Britannian hallitus antoi tämän julistuksen maailmalle, se oli tarkkaan tutkinut sen kaikki implikaatiot sana sanalta, sekä alistanut sen toistuville muutoksille ja lisäyksille. Jollei annettaisi täyttä painoa näille edeltäville faktoille, ei voitaisi muodostaa oikeaa tuomiota tästä julistuksesta sekä sen politiikasta.

THE ZIONISTS AND DECLARATION

Sionismi oli ollut elävä ja kunnianhimoinen voima juutalaisessa maailmassa jo kauan ennen vuotta 1914. Odottaessaan todellisia mahdollisuuksia joita sillä oli, he hylkäsivät vuonna 1905 tämän houkuttelevan tarjouksen saada alue Ugandasta sionistisen valtion luomiseksi Britannian lipun alla. He olivat ensisijaisesti katsoneet Palestiinaan maana joka voisi tarjota historialliset puitteet jotka olivat elintärkeät sionistien päämäärille. Turkin tuleminen mukaan sotaan toi täten sionismin epärealistiset unelmat mahdollisuuksien rajojen sisäpuolelle. Jos Ympärysvaltojen erityisesti Englannin hyvä tahto voitaisiin turvata, ja edellyttäen, että Ympärysvallat voittaisivat sodan, paljon voitaisiin saada aikaan jotta toteutettaisiin sionismin hartain toive. Jäi sionisti-johtajien harteille tuoda unelmansa Britannian hallituksen eteen.

Riittää kun sanoo, että onnea koeteltaessa sionismi oli onnekas, siinä että Tri. Weizmannin ja N. Sokolovin ominaisuudessa he löysivät kaksi johtajaa jotka osasivat vastata tähän suureen tilaisuuteen, että Britannian valtiomiehet, mukaanlukien Hra. (sittemmin Lord) Balfour, Lord Milner, Hra. Lloyd George, Lord Robert Cecil, tunnustivat välittömästi näiden sionistien ehdotuksen poliittisen merkityksen ja arvon, ja että seuranneissa pitkissä neuvotteluissa ja selvityksissä joiden aikana sionistien päämäärät harmonisoitiin tilanteen poliittisten realiteettien kanssa, Britannian neuvottelijat olivat Hra. Balfour ja Sir Mark Sykes, molemmat sionistien kiihkeitä tukijoita. Näille brittien edustajille ja sionisti-johtajille jotka juuri mainittiin täytyy antaa ansio Julistuksen politiikan toteuttamisesta suurelta osin.

Sionistien pyrkimysten tukeminen lupasi paljon Ympärysvalloille. Aivan luonnollisesti juutalaisten sympatiat olivat suurelta osin venäläisvastaisia; ja täten Akselivalloille suosiollisia. Yksikään Venäjän liittolainen, itse asiassa, ei voisi paeta väistämätöntä kostoa venäläisten suorittamasta pitkästä ja ankarasta vainosta juutalaista rotua kohtaan. Mutta Saksan kenraalikunta halusi saada juutalaiset vieläkin läheisemmin Saksan puolelle. Mahdollisuuksien suomat laajat näkökannat mielessään he ovat näyttäneet kiirehtineen, alkuvuonna 1916, etuja joita saataisiin lupaamalla juutalaisten paluumuutto Palestiinaan sopimuksen pohjalta joka solmittaisiin sionistien ja Turkin välillä, jota Saksan takaus tukisi. Käytännön vaikeudet olivat huomattavia: tämä aihe saattaisi vaarantaa Saksan suhteet Turkkiin; ja Saksan hallitus toimi varovaisesti. Mutta tätä suunnitelmaa ei millään muotoa hylätty tai edes hyllytetty, ja mikkä hetkellä hyvänsä Ympärysvallat olisivat voineet ennättää edelle tarjoamalla samanlaista sopimusta. Itse asiassa, syyskuussa 1917, Saksan hallitus teki kaikkein vakavimmat ponnistelut saadakseen sionistisen liikkeen puolelleen.

Eräs toinen mitä painavin syy, miksi Ympärysvaltojen pitäisi omaksua Julistuksen politiikka liittyi Venäjään. Venäjän juutalaiset olivat olleet salaa aktiivisia Akselivaltojen tukemisessa alusta lähtien; heistä oli tullut Saksan pasifistisen propagandan pää-agentteja; vuoteen 1917 mennessä he olivat tehneet paljon Venäjän kansallisen elämän yleisen hajottamisen eteen, joka myöhemmin tunnettiin vallankumouksena. Uskottiin, että jos Englanti julistettaisiin sionistien unelmien täyttymykseksi Palestiinassa omien lupaustensa pohjalta, eräs vaikutus olisi Venäjän juutalaisten siirtyminen tukemaan Ympärysvaltoja.

Uskottiin, myös, että tällaisella julistuksella olisi potentiaalia vaikuttaa maailman juutalaisiin samalla tavoin, sekä turvata Ympärysvalloille juutalaisten taloudellisten intressien suoma apu. Uskottiin, edelleen, että se vaikuttaisi suuresti USA:n mielipiteeseen saaden se suosiollisemmaksi Ympärysvaltoja kohtaan. Tällaiset asiat olivat päällimmäisenä mielessä, vuoden 1916 jälkipuoliskolla sekä alkuvuonna 1917, jotka pakottivat Britannian hallituksen solmimaan sopimuksen juutalaisten kanssa.

Mutta kun asia tuli Kabinetin eteen, tapahtui viivästystä. Englannin vaikutusvaltaisten juutalaisten joukossa sionismilla oli vain vähän tukijoita. Ja vielä vähemmän Ranskassa. Juutalaiset käyttivät hellittämättömästi vaikutusvaltaansa ehdotetun Julistuksen politiikkaa vastaan.

Ympärysvaltojen tarpeiden paineen alla antisionistien vastustus jyrättiin maahan, tai syyt vastustukselle poistettiin, ja Balfourin julistus, sellaisena kuin me olemme sen nähneet, julkistettiin maailmalle 2.11.1917. Ei ole epäilystäkään etteikö se ollut käytännössä täsmällinen sopimus juutalaisten kanssa. Tämän jälkeen Ranskan, Italian ja Japanin hallitukset hyväksyivät ja kannattivat tätä Julistusta.

Se, että Julistus oli käytännössä tarkka sopimus Britannian hallituksen ja juutalaisten välillä joita sionistit edustivat on aivan selvä. Hengessä se on lupaus, että vastineeksi juutalaisten palveluksista Britannian hallitus 'tekisi parhaansa' turvatakseen tietynlaisenpolitiikan noudattamisen Palestiinassa. Mitään aikarajoja ei annettu; loppuun saattamienn yksin näyttää olleen tarkoitettu sopimuksen päämääräksi. Se näyttää täten olleen sopimus jossa ei ole paljon tulkinnan varaa paitsi yhteisymmärryksessä.

Ei voida arvioida kuinka suuria vihjatut (tai: edellytetyt) juutalaisten suorittamat palvelukset ovat olleet, ja se täytyy aina jättää henkilökohtaisen mielipiteen varaan. Tämä julistus sai ehdottomasti maailman juutalaiset, kokonaisuudessaan, kääntymään Ympärysvaltojen puolelle. Ympärysvallat voittivat sodan, ja Julistus auttoi paljon tämän lopputuloksen saavuttamisessa. Ja on mahdollista ymmärtää monien lähteiden pohjalta että suoraan, ja epäsuorasti, palveluksia joita juutalaisilta odotettiin ei odotettu turhaan, ja että ne olivat, yksin englantilaisten intressien näkökulmasta, hyvinkin sen hinnan arvoisia joka niistä täytyi maksaa. Ei voida myöskaan olettaa, että juutalaisten suorittamat palvelukset olisivat päättyneet tähän -- voi hyvinkin olla, että tulevaisuudessa juutalaisten antama apu ylittää sen mitä aiemmin on pidetty mahdollisena. Tämä, kuitenkin, on mahdollisuus joka jää Palestiinan esitettäväksi tulevaisuudessa. [129]

Viitatessaan yllä olevaan artikkeliin, petollinen sionisti, James A. Malcolm, joka oli kenties krypto-juutalainen, kirjoitti kirjeen päätoimittajalle otsikolla "Migration into Palestine: Balfour Declaration", joka julkaistiin The London Times -lehdessä 25.7.1944:
"Kuten viime sodan aikana, oli minun osani käynnistää neuvottelut jotka huipentuivat Balfourin julistukseen... Tämän rauhankonferenssin virallinen historioitsija, professori H.W.V. Temperley, kutsuu sitä 'tarkaksi sopimukseksi Britannian hallituksen ja juutalaisten välillä'."
James A. Malcolmin muistokirjoituksessa, jonka eräs 'sionistinen kirjeenvaihtaja' laati, ja joka ilmestyi The London Times -lehdessä 14.8.1952, sanotaan:
"Se oli James Malcolmin käyttökelpoinen ja oikeaan aikaan osunut aloite vuonna 1916, joka saattoi yhteen sotaministeriön (War Cabinet) ja sionistijohtajat. Tästä tehtävästä syntyi lopulta sopimus jonka mukaan sionistit auttoivat saamaan USA:n juutalaisten myötätunnon sekä erityisesti avun tehdäkseen Yhdysvalloista liittolaisen; palkkioksi juutalaisten paluumuutosta Palestiinaan juutalaisten tuli julistaa tavoitteekseen sota."
Bernard Shaw kirjoitti vuonna 1930:
"Tämä ristiriita osoittautui lopulta tarpeettomaksi; sillä Amiraliteetin ulkomaankaupan osasto, Richard Webbin herkissä käsissä, suostui maksamaan takavarikoiduista lasteista; Lord Balfour maksoi amerikkalaisten juutalaisten tuen Jerusalemilla, eikä Lusitanian upottaminen ainoastaan poistanut vaaraa että Amerikka ei olisi tullut mukaan sotaan, vaan se käytännössä pakotti hänet meidän puolelle." [130]
Huolestuneena siitä, että juutalainen sionisti Chaim Weizmann ei ollut tunnustanut James A. Malcolmin johtavaa roolia vetäessään USA:n sotaan amerikkalaisten juutalaisten vaikutusvallan avulla -- mukaanlukien Brandeis; Malcolm Thomson kirjoitti kirjeen päätoimittajalle otsikolla "Origin of the Balfour Declaration", jonka The London Times Literary Supplement julkaisi 22.7.1949, sivulla 473, vastineena heidän arviolleen Chaim Weizmannin kirjasta Trial and Error, jossa lainattiin Adolf Böhmin kirjaa Die Zionistische Bewegung:
"'Hra. Malcolm, Armenialaisten kansallisen komitean presidentti Lontoossa neuvoi Sir Mark Sykesiä käyttämään vaikutusvaltaansa Wilsoniin Brandeisin kautta, sekä takaamaan Palestiina välittömästi juutalaisille, saadakseen heidän tukensa. Keskusteltuaan Lord Milnerin kanssa, Sykes rukoili Hra. Malcolmia saattamaan hänet kosketuksiin näiden sionisti-johtajien kanssa, sillä Sir Edward Grey ja Hra. Balfour olivat vakuuttuneita sionistien vaatimuksen oikeutuksesta. Greenburgin kautta, Malcolm otti yhteyttä Weizmanniin.' [***] Ulkoministeriö oli lähettänyt sanan Brandeisille, ja hänen kauttaan tehnyt työtä Wilsonin eteen, Washingtonissa." [131] [132] [133] [134]
Malcolm Thomson kirjoitti kirjeen päätoimittajalle, otsikolla "The Balfour Declaration", ja se julkaistiin The London Times -lehdessä 2.11.1949:
"Asenteenmuutos oli, kuitenkin, syntymässä Hra. James A. Malcolmin aloitteen kautta, joka painosti Sir Mark Sykesiä, sen aikaista sotaministeriön sihreeriä (then Undersecretary to the War Cabinet), väitteellä että Ympärysvaltojen tarjous palauttaa Palestiina juutalaisille saisi hyvin vaikutusvaltaiset amerikkalaiset juutalaiset siirtymään Saksan kannattajista Ympärysvaltojen kannattajiksi, mukaanlukien Tuomari Brandeis, presidentti Wilsonin ystävä ja neuvonantaja." [135]
Englannin pääministeri David Lloyd George lausui parlamentin edessä 19.6.1936:
Mandaatin ehdot ovat tarkkaan määriteltyjä. Niiden on tarkoitus rohkaista kansallisen kodin perustamista juutalaisille ilman että vahingoitetaan arabiväestön oikeuksia. Olen samaa mieltä, että tämä on kaksinkertainen tehtävä (double undertaking), ja meidän täytyy nähdä että mandaatin molemmat osapuolet ovat läpikotaisin vahvistettuja (tai: pakotettuja). Mutta katsokaa olosuhteisiin joiden alla me astuimme siihen sisään. Se oli eräs sodan synkimpiä jaksoja kun Hra. Balfour valmisteli Julistuksensa. Salli minun muistella olosuhteita Parlamentissa. Siihen aikaan Ranskan armeija oli kapinoinut, Italian armeija oli romahtamassa, ja Amerikka oli vasta aloittamassa valmisteluja sotaan. Ei ollut muuta jäljellä kuin Englanti vastassaan kaikkein mahtavin sotilaallinen liittouma jonka maailma on koskaan nähnyt. Oli tärkeää meille pyrkiä saamaan kaikki mahdollinen oikeutettu apu jonka me voisimme saada. Me tulimme tähän johtopäätökseen, informaation pohjalta jota me saimme joka puolelta maailmaa, että oli elintärkeää saada juutalaisen yhteisön sympatiat puolellemme. Voin vakuuttaa Komitealle, että me emme tulleet tähän johtopäätökseen minkäänlaisten mieltymysten tai ennakkoluulojen pohjalta; varmasti meillä ei ollut ennakkoluuloja arabeja kohtaan, koska sillä hetkellä meillä oli satoja ja tuhansia sotilaita taistelemassa arabien rinnalla heidän vapauttamisekseen turkkilaisten otteesta.

Näissä olosuhteissa sekä neuvojen pohjalta joita me saimme, me päätimme että oli tarpeellista varmistaa tämän kaikkein merkittävimmän yhteisön, maailman juutalaisten sympatia ja yhteistyö. He olivat avuliaita Amerikassa ja venäjällä, joka sillä hetkellä oli kävelemässä ulos ja jättämässä meidät yksin. Näissä olosuhteissa me ehdotimme tätä liittolaisillemme. Ranska hyväksyi sen, Italia hyväksyi sen, ja Yhdysvallat hyväksyi sen, kaikki muut Ympärysvallat hyväksyivät sen, ja kaikki kansakunnat joista Kansainliitto koostuu hyväksyivät sen. Ja juutalaiset -- olen tässä tuomassa todistusaineistoa tälle faktalle -- kaiken vaikutusvaltansa kera jonka he omaavat he vastasivat jalosti vetoomukseen joka annettiin. En tiedä, ymmärtääkö Parlamentti kuinka paljon me olemme velkaa Tri. Weizmannille hänen ihmeellisestä tieteellisestä järjenjuoksustaan. Hän ehdottomasti pelasti Britannian kriittisellä hetkellä kun tietty lisäaine, joka oli elintärkeä pitääkseen meidän suurenmoiset aseemme toiminnassa oli aivan loppu. Hänen suuri kemiallinen neroutensa mahdollisti ongelman ratkaisun. Mutta hän oli vain yksi monista joka teki suuria palveluksia Ympärysvalloille. Se on kunnioituksen osoitus johon me otimme osaa (tai: jonka me annoimme), johon juutalaiset vastasivat. Me emme voi peräytyä siitä ilman häpeää. [136]

Frank Owen kirjoitti kirjassaan Tempestuous Journey: Lloyd George: His Life and Times seuraavaa:
Riittävästi yhdelle päivälle? Ei. Oli ongelmia Parlamentin Ylähuoneessa koskien aatelisarvoja. Ja sitten oli aina Irlanti. Mutta jotakin muuta -- tai pikemminkin jokin muu -- oli luomassa eripuraa sotaministeriössä.

Oli toisia sinnikkäitä ihmisiä koputtamassa oveen -- ja eräs heistä oli sellainen ryhmä jolla on vieläkin pidempi sorron ja maanpakolaisuuden historia. Juutalaiset.

Lähes 2 000 vuoden ajan, juutalaiset ovat halunneet ja odottaneet palaavansa isiensä maahan ('ensi vuonna Jerusalemissa', he julistivat Passover-juhlassaan). Mutta vasta tämän nykyisen vuosisadan aamunkoitteessa, kun tämä voimakas sionistinen liike oli syntynyt, maailmanlaajuinen organisaatio pyysi saada tehdä Palestiinasta juutalaisten kansallisen kotimaan. He todennäköisesti eivät ylenkatsoneet mahdollisuuksia jotka maailmansota avasi, ja kun tämä väliaikainen tyrannimainen hallitsija heidän muinaisessa maassaan (Turkki) meni Akselivaltojen puolelle, sionistit luonnollisesti etsivät tukea Ympärysvalloilta. Eräs heidän johtavia jäseniään oli eräs Venäjän juutalainen, nimeltään Tri. Weizmann.

Kirjoittaja on jo tavannut hänet, Lloyd Georgen kanssa eräänä päivänä vuonna 1915 aseministeriössä (Ministry of Munitions), kun nerokkaat tiedemiehet koettivat valmistaa tätä elintärkeää asetonia. Kieltäytyessään kunnianosoituksista koskien palveluksiaan, hän oli maininnut Lloyd Georgellekansansa toiveista. Tri. weizmann tiesi jo Balfourista, ja hän oli työskennellyt tämän alaisuudessa Amiraliteetissa. Hänelle, myös, tämä kiihkeä sionisti tunnusti unelmansa, ja Balfour oli kenties vieläkin vaikuttuneempi.

Asquith, joka oli yhä pääministeri noina päivinä, ei ollut niin rohkaiseva. Hänellä oli siihen hyvät syyt. Eräs oli tämä salainen Sykesin ja Picotin sopimus (Sykes-Picot Pact) toukokuulta 1916, jossa Ympärysvallat olivat suostuneet jakamaan Turkin valtakunnan Lähi-idässä Venäjän, Ranskan ja Britannian kesken; tämä ehdotettu Anglo-Ranskalainen jakolinja kulkisi suoraan Palestiinan halki. Tämän vuoden syksyyn mennessä, kuitenkin, vieläkin suurempi syy oli noussut esiin tämän sopimuksen muuttamiseksi. Tämä syy oli kiihkeä tarve voittaa Amerikan juutalaisten myötätunto Ympärysvalloille. Sillä saksalaisetkaan eivät olleet toimettomia kosiskellessaan juutalaisia, erityisesti Venäjän juutalaisia.

Joten uuden Kabinetin myötä, johon kuuluivat Lloyd George, Balfour ja Smuts (sionismin kannattajia), annettiin salainen lupaus sionisti-johtajille että Britannia tukisi heidän vaatimuksiaan, jos he asettuisiavt Ympärysvaltojen puolelle. Eräs johon vedottiin oli Tuomari Brandeis, loistava hahmo tässä liikkeessä Yhdysvalloissa, sekä Presidentti Wilsonin läheinen ystävä. Eräs sionistien delegaatio, johon kuuluivat Tri. Weizmann, Sir Herbert Samuel, sekä James de Rothschild, oli matkustanut Pariisiin, ja varmistanut siellä Ranskan hallituksen suostumuksen.

Läpi koko kesän 1917, Balfour piti yllä keskusteluja sionistien kanssa, ja 3. syyskuuta hän esitteli sotaministeriölle luonnoksen julkisesta lausunnosta jonka Britannian hallitus tulisi esittelemään, jossa se julistaisi kaiken minkä se oli muvannut yksityisissä neuvotteluissa.

Kaikki eivät olleet sionismin kannattajia, ja kenties kaikkein vähiten yksimielisiä olivat ihmiset joita asia kaikein eniten kosketti. Itse sotaministeriön sisällä tarvittiin vielä kaksi kokousta ennenkuin voitiin rakentaa silta erimielisyyksien kuromiseksi umpeen, ja julkisessa elämässä, ulkopuolella, säröt säilyivät pitkään.Kaikkein kiivain vastustus tuli varakkailta juutalaisilta, jotka pelkäsivät että jos perustettaisiin juutalainen valtio, he saattaisivat menettää oman statuksensa niiden valtioiden kansalaisina joissa he je heidän esivanhempansa olivat kauan asuneet ja vaurastuneet. Lloyd Georgen oma vanha ystävä, Sir Charles Henry, kansanedustaja, oli kuuluisin näistä antisionisteista, eikä hän viivytellyt oman antisionistisen sanomalehden perustamista, nimeltään The Jewish Guardian, ilmaistakseen näkemyksensä.

Sotaministeriössä, Intian uusi pääministeri, Edwin Montagy, johti tätä antisionistista puoluetta. myrskyisässä kokouksessa 4.10.1917, Balfour varoitti uudesta saksalaisten pyrkimyksestä siepata sionistiset voimat vihollisen puolelle, ja hän väitti että saksalaiset toimivat joidenkin rikkaiden englantilaisten juutalaisten kautta. Keiden puolella nämä vaikutusvaltaiset ihmiset olivat? Ei ollut minkäänlaista epäjohdonmukaisuutta siinä että juutalaisilla olisi oma valtio ja että juutalaisia olisi myös muiden valtioiden kansalaisina. Ranskan hallitus oli myötätuntoinen tälle ajatukselle, kuten, hän henkilökohtaisesti tiesi, oli myös Presidentti Wilson.

Edwin Montagy nousi. Hän akikkein voimakkaimmin vastusti 'kansallista kotia' juutalaisille, väittäen että juutalaiset olivat todellisuudessa ainoastaan uskonnollinen yhteisö ja että hän itse oli 'eurooppalainen juutalainen'. Hän kääntyi Lloyd Georgen puoleen. "Koko elämäni ajan," hän sanoi, "olen yrittänyt päästä pois ghetosta. Te haluatte pakottaa minut sinne takaisin!"

Curzon vastusti ehdotusta muila perusteilla. Se oli autiota maata, jossa ei ollut juurikaan maanviljelystä edes pengerretyillä rinteillä, ja siellä oli liian vähän jokia antamaan vettä. Kuinka voisi tästä kivisestä ja hiekkaisesta maasta tulla miljoonien juutalaisten koti? Edelleen, entäpä muslimit jotka asuvat siellä?

Milner lupasi kannattaa kansallista kotia juutalaisille -- edellyttäen että ei vaarannettaisi Palestiinassa asuvien ei-juutalaisten maallisia tai uskonnollisia oikeuksia, tai muualla asuvien juutalaisten poliittista statusta.

Pääministeri julisti että sotaministeriö oli kuullut tarpeeksi yhdelle päivälle. Oli kuitenkin sota päällä. Täytyi kuunnella lisää sionistien, antisionistien sekä Presidentti Wilsonin mielipiteitä.

Päivät kuluivat, viikko, kolme viikkoa.

Juutalaiset (varsinkin sionistit) alkoivat tulla levottomiksi. Varsinkin Lord Rothschild. Hän oli ollut kirjeenvaihdossa Balfourin kanssa heinäkuun puolivälistä lähtien ja hän alkoi miettiä, että aikoiko sotaministeriö ylipäätään tehdä mitään. Sillä, jotakin merkittävää oli tapahtumassa Palestiinassa.

Britannian armeija oli marssimassa sisään.

Kolmen vuoden tauon jälkeen, joka oli suurimmaksi osaksi seurausta turkkilaisten bluffista (huomattava lahja Britannian tiedustelulle, sen muistuttaessa että sitä ei pidä täysin ylenkatsoa), meidän paljon mahtavammat joukkomme Egyptissä olivat alkaneet käydä hyökkäysasemiin sodan väsyttämää vihollista vastaan, jolla oli nyt yhtä paljon karkureita kuin sotilaita jäljellä taistelukentällä.

"Jerusalem jouluun mennessä," Lloyd George oli vaatinut Kenraali Allenbylta, nimittäessään hänet Egyptin komentajaksi kesällä 1917. Nyt Allenby oli ylittänyt aavikon Egyptissä, kääntynyt heikkoja turkkilaisia puolustuslinjoja vastaan, loisteliaan manööverin myötä, ja oli etenemässä kohti Pyhää kaupunkia. Tämän hän saavuttaisi kaksi viikkoa ennen joulupäivää.

SOtaministeriössä (at a third War Cabinet), 31.10.1917, Balfour taas kerran otti esille kysymyksen kansallisesta kodista. Kuinka tämä ehdotus voisi kyseenalaistaa muualla asuvat juutalaiset? Varmasti, käyttäen vertauksena eurooppalaisten muuttoa Yhdysvaltoihin, auttaisi että heillä olisi tunnustettu kotimaa. Ja mitä tulee nykyiseen köyhyyteen Palestiinassa, maan luonnonvarojen tieteellinen hyödyntäminen saattaisi vielä tehdä siitä maan jossa maito ja hunaja virtaa.

Seuraavana päivänä, Lloyd George esitteli tämän luonnoksen Britannian juutalaisten johtajille. Kahdeksasta läsnä olijasta, neljä hyväksyi sen, mukaanlukien päärabbi, Tri. Herzl. Yksi oli puolueeton ja kolme vastusti sitä. Täten, tämä kuuluisa Balfourin julistus esiteltiin maailmalle. Seuraavana vuonna, Ranska, Italia ja Yhdysvallat kaikki noudattivat Julistuksne politiikkaa.

Mutta mikä oli tämä politiikka? Lloyd George itse, myöhempinä vuosinaan, väitti että se mitä hän oli tarkoittanut oli, että juutalaisten pitäisi saada vapaasti muuttaa Palestiinaan sekä asettua sinne sellaisessa vahvuudessa kuin mitä maa kykeni elättämään -- tai maa voitaisiin saada elättämään. Sitten, ajallaan, he voisivat pystyttää oman autonomisen juutalaisen hallinnon. Kaikki juutalaiset eivät mitenkään voisi muuttaa sinne, samoin kuin eivät kaikki irlantilaiset voisi palata Irlantiin.

Se ei toiminut tällä tavalla. Juutalaiskysymys, samoin kuin irlantilaiskysymys, on ollut liian pitkään osa historiaa jotta se voitaisiin hylätä yhdessä yössä. Mutta ongelmat jotka tämä sukupolvi on tuntenut olivat vielä kaukana edessä lokakuussa 1917. [***] Raivosi myös uusi riita sionistien ja antisionistien välillä. Hänen ulkoministerinsä, Balfour, ei ollut juutalainen, mutta hän oli varmasti kaikkein kuuluisin kristitty sionisti. [137]

William D. Rubinstein myöntää, että eräs versio Balfourin julistuksesta oli erään krypto-juutalaisen, Leopold Charles Moritz Stennett Ameryn kirjoittama. [138] Ameryn perhe teeskenteli kääntymistä protestanttisuuteen. Hänen äitinsä oli kenties tämän frankistisen juutalaisen lapsi, joka pakeni Unkarista vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen, joka lopulta asettui Englantiin asuttuaan sitä ennen Konstantinopolissa. Monet juutalaiset ja krypto-juutalaiset nousivat esiin turkkilaisten dönmehien kouluista (training grounds) tullakseen kuuluisiksi sionistisiksi puhemiehiksi ja johtajiksi, samoin kuin vallankumouksellisiksi jotka pyrkivät alistamaan yhteiskunnat joihin he muuttivat. [139] Kenties alkaen Böömistä, Puolasta, Salonikasta ja Pariisista, nämä krypto-juutalaiset dönmehit ovat luoneet sortoon pyrkiviä (subversive) ryhmiä kaikkialla maailmassa.


Takaisin