Miksi juutalainen menestyy -- Osa II

LUKU 2: Juutalaiset, ajankohtamme hallitsijat

Vuonna 1790 juutalainen saapui Ranskaan. Ensimmäisen tasavallan ja ensimmäisen keisarikunnan aikana hän vaelsi ympäriinsä päämäärättömästi, etsien paikkaa. Myöhemmin, restautaation ja heinäkuun vallankumouksen aikana, hän "istui parhaassa huoneessa." Toisessa keisarikunnassa hän "nukkui muiden vuoteessa." Kolmannen tasavallan aikaan hän ryhtyi "pakottamaan heitä työskentelemään puolestaan." Drumont sanoo:

Vuonna 1890, jos on olemassa, kuten tahdon uskoa huolimatta menneistä mielettömyyksistä, vielä piilevänä ei-juutalaisten keskuudessa riittävä määrä voimaa sieppaamaan meidät kuoleman kidasta, niin juutalainen tulee palaamaan lähtökohtaansa ensin korvattuaan kokonaisvaltaisella tavalla sen, minkä hän otti "vähittäiskaupassa" liian luottavaiselta ja vieraanvaraiselta arjalaiselta.

Arjalaiset olivat teurastaneet toisiaan edelliset 25 vuotta nostaakseen suuruuteen inhottavan näköisen juutalaisen, joka heidän taistellessaan hiljaisesti jyrsi dukaatteja itselleen.

Samalla kun Rothschild keräsi käsiinsä kaikki Saksan ja Englannin yksityisvarat, hän sijoitti pääomansa Ranskan hallituksen käytettäväksi. Mutta, kuten Martre Jacques Moliéren teoksessa L'Avare, hän vaihtoi rooliaan olosuhteiden mukaan. Hän oli vuorotellen mitä leppymättömin velkoja ja mitä hyväntahtoisin lainaaja. Kuinka on mahdollista kiistää sellaisen lainan voimassaoloaika, joka niin auliisti suodaan?

Tämän hyväntahtoisen Shylockin painostuksen alla Ranskan oli maksettava, jopa viimeiseen senttiin asti, mitä röyhkeimmät vaateet, vilpillisimmät arviot, houreellisimmat velat.

Palautetun kuningasvallan oli maksettava kaikki ne vahingot, todelliset tai kuvitellut, jotka 1 500 000 miehen armeija oli saanut aikaan marssiessaan Europan halki. Vähempiarvoiset juutalaiset kirjoittivat nämä vahingot suurilla kirjaimilla, minkä jälkeen vaateet kulkeutuivat Rothschildin yhtä ahneisiin käsiin. Jopa kuolleet juutalaiset tuntuivat parkuvan haudoistaan, ja Ranskan oli maksettava ne tuhot, jotka saksalainen ratsuväkirykmentti oli tehnyt, jonka oli muodostanut eräs ennen tuntematon kenraali, avustamaan Ranskaa.

Nämä toimet auttoivat suuresti juutalaisten suunnitelmia, hehän väittivät menettäneensä kaiken. Kaikkialla juutalaiset etsivät aihetta vaateisiinsa, sillä he tiesivät oman miehensä olevan Ranskassa, missä tämä yhdessä ministerien kanssa käsitteli valtion asioita.

James de Rothschild, joka aiemmin piti majapaikkaansa Provence-kadulla, ei ollut enää menneiden aikojan hämäräperäinen rahanlainaaja. Hän oli itävaltalainen paroni, millaiseksi hänet kohotti Mettermich. Angoulêmen herttuatar oli hämmästynyt ja järkyttynyt kerran tehdystä ehdotuksesta, Rothschildin vaimon ottamisesta mukaan herttuattaren seuraan; olankohautus ilmaisi elegantisti herttuattaren inhon. Mutta herttuattaren ynseästä kiellosta huolimatta Rothschild itse oli jo mahtitekijä rahamaailmassa.

Reinin toisella puolen asustavat juutalaiset, jotka yhä vielä yrittivät arasti pystyttää liikkeensä Pariisiin, katsoivat Rothschildin taloa ikäänkiin se olisi ranskalaisen juutalaisuuden äiti. Rotua elävöittävällä solidaarisuuden hengellä, Rothschildit avustivat vasta saapuneita juutalaisia, varustivat heidät koronkiskonnan harjoittamisessa tarpeellisilla rahoilla, ja samalla saivat vastatulleilta arvokasta tietoa, sekä organisoivat tuon salaisen juutalaisen poliisin, jolle ei ole olemassa vastaavaa koko maailmassa.

Restauraatio (kuninkaan vallan palauttaminen) ei ollut tajunnut tämän juutalaisten invaasion vaaraa, ja niinpä juutalaiset kykenivät jatkamaan hiljaista myyräntyötään. Pientä Synagogaa St. Avoie -kadulla, johon juutalaiset tyytyivät vuoteen 1821 asti, seurasi nyt suureellinen temppeli Victory-kadulla, jossa kadun nimessä juutalaiset näkivät suotuisan enteen.

Vuonna 1818 seemiläiskysymys tuotiin jälleen huomion kohteeksi. Rohkea kansalainen nimeltä Marquis de Lallier, vaati anomuksessa, että vuoden 1808 määräys pitäisi ulottaa juutalaisia vastaan kymmenen vuoden ajaksi. Anomuksen käsittelyssä ei ilmennyt eriäviä ääniä. Mutta salaiset vaikutukset ilmaantuivat panemaan lopun asian lisäkäsittelylle.

Juutalaiset, meidän on myönnettävä, osoittivat suurta poliittista taitoa, sillä he indusoivat ihmiset puhumaan heistä mahdollisimman vähän.

Tämän päivän tungeksivia ja meluisia juutalaisia ei silloin ollut. Siinä suhteessa kuin he nykyään ovat kyynisiä, suuresti Jumalaa pilkkaavia, voittojensa huumaamia, itsensä jo nyt herroiksemme kuvittelevia, he olivat restauraation aikana samassa määrin kärsivällisiä, nöyriä ja odottamaan tyytyviä. Heille riitti odottaminen.

Puhtaasti ranskalaista syntyperää olevien pankkiirien lukumäärä oli silloin hyvin rajallinen, sillä kuten Toussenel sanoo: "On niin vastenmielistä Ranskalle, suurella ja jalomieliselle kansakunnalle, noudattaa katalaa kaupankäyntiä, joka pakottaa ihmisen valehtelemaan, että on havaittu tarpeelliseksi tuoda maahan juutalaisväestö sitä harjoittamaan."

Vastakohtana Rothschildeille ja juutalaisille Baringeille, oli huomattavia ranskalaisia rahamiehiä, Casimir Périer, Latiffe ja muutamia muita, jotka valtasivat itselleen kunnioitettavan aseman rahamaailmassa. Jos nämä harvat arjalaiset olisivat yhdistyneet, he olisivat alusta alkaen estäneet sellaisen juutalaisen pankkijärjestelmän perustamisen, joka tuotti varkautta ja tuhoa markkinoille, sillä ranskalaiset pankkiirit olivat läheisessä yhteydessä ministereihin, jotka eivät olleet nykyisten vastaavien kaltaisia, arvopaperi-keinottelijoiden promoottoreja. He olivat miehiä, jotka eivät koskaan lainanneet nimeään tai vaikutusvaltaansa, kaivoksen ilman mineraalia pystyyn panemiseksi. He olivat moitteettomia miehiä, jotka jätettyään heille uskotun viran pitivät isänperintönään vain nimen, jonka päälle ei voitu epäluuloa langettaa. Mutta vähäpätöiset kaunat, kuten usein tapahtuu, tukehduttivat patriotismin alkuperäisten asukkaiden joukosta, ja juutalaispankin perustaminen sallittiin.

Louis-Philippen säädöksellä alkoi juutalaisen hallitusaika. Restauraation aikana saattoi summittaisesti laskea juutalaisten määrän. Jokainen juutalainen oli velvoitettu ilmoittautumaan rekisteröitäväksi. Vuonna 1830 Rothschild onnistui mitätöimään tämän lain, kuten Toussenel sanoo: "Ranskassa ei enää ollut hallitusvalta, sillä juutalaiset pitivät sitä orjuudessaan."

Tänä juutalaisten hallitusaikana ilmestyi katoamaton mestariteos -- Toussenelin kirja nimeltä The Jews, the Kings of the Epoch. Filosofonen ja yhteiskunnallinen tutkimus, runoilijan, ajattelijan, kristityn teos. Tämä Toussenelin kirja on tähän päivään saakka pysynyt vailla vertaistaan. Toussenelissa itsessään oli sitä, mitä pyhimykset omistavat poikkeuksellisessa määrässä: vihaa ja rakkautta; rakkautta köyhiä, kärsiviä ja nöyriä kohtaan; vihaa keinottelijoita, varkaita ja ihmislihala kauppaa käyviä kohtaan. Tuossa Toussenelin kaunopuheisessa teoksessa juutalainen kuvataan inhottavassa alastomuudessaan. Hänen saastaiset kauppansa ja petkutusoperaationsa kerotaan selvästi. Rothschildin arkielämä hahmotellaan kaikessa mädännäisyydessään, samoin kuin juutalaisten Leon Say, John Lemoinne, Aaron Raffalowich, ym. jotka saavuttivat viralliset asemansa kiristyksen ja lahjonnan kautta.

Juutalaisten suorittama riisto myös esitetään tässä kirjassa kaikessa kyynisyydessään. Tapaamme valtion ministereitä varaamassa pohjoisen rautatien rakentamiseksi 100 000 000 frangia, tuona aikana suunnatonta summaa, ja kun lisävaroja ei ollut saatavilla, ministerit luovuttivat rautatien Rothschildeille 40 vuodeksi riistoa varten korvauksena naurettavasta summasta.

Tapaamme samasta kirjasta juutalaisen Fouldin, joka aiheutti sadan ihmisen kuoleman kieltäytymällä korjaamasta veturia, joka oli ajat sitten tuomittu.

Fouldin isä oli kengänkiillottaja, jonka omituisesta syntyperästä puhumme alla.

Viime vuosisadalla Nancyssä eli juutalaispankkiiri Cerfbeen de Medelsheim. Hänellä oli kahdeksan lasta, joista neljä poikia, joille hän yritti antaa vapaamielisen kasvatuksen, josta pojat hyötyivät vain vähän, sillä he asettivat mielihyvän velvollisuuksien yläpuolelle.

Tämän pankkiirin ikkunan alla oli pieni juutalainen kengänkiillottaja, joka kiillotti rahamiehen taloon saapuvien kenkiä. Medelsheim huomasi tämän pojan, joka poimi kadulle heitettyjä papereita ja yritti kynä kädessä oppia kirjoittamaan ja laskemaan. Pankkiiri oli iloinen pojan ahkeruudesta, mutta samalla häntä vaivasi poikiensa laiskuus. Hän moitti usein heitä ja näytti heille esimerkkinä köyhää, pientä, hylättyä, koditonta poikaa, joka hanki itse itselleen sen opetuksen, jota kalliisti palkatut professorit yrittivät turhaan antaa heille.

Avaten ikkunan hän kutsui pikkukaveria ja sanoi hänelle: "Tule tänne, lapseni; olet uuttera ja viisas. Tästä lähtien otat osaa pojilleni annettavaan opetykseen, ja toivon sinun hyötyvän siitä."

Nuori kengänkiillottaja asettui asumaan pankkiirin luokse ja hyötyi hänelle niin vapaamielisesti suodusta opetuksesta. Ajan mittaan hänestä tuli lakeija, sitten talon "oikea käsi", ja myöhemmin hänet ylennettiin kassanhoitajan asemaan. Hän nai erään Madame de Medelsheimin siivoojattarista ja päätti lopulta perustaa omalla vastuullaan pankin Pariisiin. Hänen hyväntekijänsä antoi hänelle 30 000 frangia, mutta summa ei kestänyt kauaa, joten uusi pankki kaatui. Hänelle annettiin toinen 30 000 frangia, mikä ei parantanut asioita. Viimein kolmannen samansuuruisen summan toi hänelle Madame Alean, Medelsheimin tyttärentytär ja kenraali paroni Wolfen veljentytär. Tällä kertaa onni hymyili Fouldille, eikä hylännyt häntä. Hän otti liikekumppanikseen poikansa benoitin, joka nai neiti Oppenheimin, joka oli Colognesta kotoisin, ja tästä on peräisin niin tunnettu firman nimi Fould & Fould-Oppenheim. Hänen kaksi muuta poikaansa olivat Louis ja Achilles, jälkimmäinen Napoleon III:n ystävä ja ministeri!

Toussenelin kirjassa kuvataan monopolin, eli juutalaisen läänitysjärjestelmän olemusta seuraavalla tavalla:

On sääli että Montesquien epäonnistui teollisen feodaalisuuden määrittelemisessä. Olisimme odottaneet tästä aiheesta muutamia kirpeitä paljastuksia älykkäältä ajattelijalta, joka sanoi: "Finanssimiehet tukevat valtiota kuten köysi tukee hirtettyä. Teollisuus-, finanssi-, tai kauppafeodaalisuus ei lepää kunniallisuuden varassa... Sen perustana on kaupallinen monopoli, jonka luonne on pohjaton ahneus, huijauksien äiti, paha usko ja koalitio, johon lisätty valheellisuuden ja kohtuuttomuuden merkki..."

Jos anarkia väittää lyövänsä rikkaat ja kunnioittavansa köyhiä, niin asian laita ei ole samoin kaupallisen feodaalisuuden despotismissa.

Molopoli hyökkää köyhän mökkiin samoin kuin prinssin palatseihin. kaikenlainen ruoka sopii sen kyltymättömyydelle. Kuten herkkä elohopea, joka sekä painonsa että juoksevuutensa avulla työntyy kaikkiin huokosiin, kuten inhottava lapamato, jonka parasiittiset ympyrät seuraavat kiemurtelussaan kaikkia ihmisruumiin sisälmyksiä, samalla tavalla monopoli, joka henkilöityy juutalaisessa, lähettää imukärsänsä sosiaalisen organismin äärimmäisiin haarautumiin saakka, tarkoituksenaan pumpata siitä jokainen substanssi, joka voi vahvistaa sen lonkeroita. Monopolin (kuinka hyvin kuvaus sopii The Standard Oil Companyyn, jonka esiin pistämisellä New York Timesilla on ollut rohkeutta ja riippumattomuutta yhä uudelleen) sävy on itsekkyys, joka yrittää turhaan salata luontoaan empaattisen ihmisystävällisyyden viitan varjolla. Sen juoni on: jokainen sen puolesta. Sanat 'maa', 'uskonto', ja 'usko' eivät merkitse mitään näille miehille, joilla on rahalaukku sydämen paikalla.

Maata juutalaisella ei ole. Mistä voidaan löytää kultaa, siellä on hänen maansa. Monopoli, toistan, henkilöityy juutalaisessa. Juutalaisten uskonto tallaa jalkoihinsa Kristuksen, ja sylkee Häntä kasvoihin tarkoituksenaan hankkia yksinomainen oikeus kauppaan japanilaisten kanssa.

Eurooppa on annettu juutalaisten läänitykseksi. Juutalaisilla on käsissään universaalinen valta, josta niin monet sijoittajat ovat uneksineet.

Jerusalem on määrännyt veron kaikille valtioille. Kaikkien työläisten tuotteet kulkeutuvat juutalaisten kukkaroon, kansallisen velan koron nimellä.

Kun Rothschildin edustamat Saksan juutalaiset ovat lyhyessä ajassa onnistuneet nielaisemaan suurehkon osan yleisiä varoja, meidän on tunnustettava, että Portugalin juutalaiset ovat avustaneet heitä voimakkaasti. Näistä Portugalin juutalaisista laaja joukko kuuluu St. Simonin lahkoon.

Capefique määrittelee seuraavalla tavalla tämän ihmeellisen oppisuunnan, joka on ihmismielen kehityksen mielenkiintoisimpia:

Tämän erityisen koulukunnan ja juutalaisten yleisellä hengellä on yhteistä se, että molemmat tähtäävät keinotteluun, itsensä rikastuttamiseen. Mutta edellä mainitun oppisuunnan henki ajoittain kevenee, tulaa palavaksi, melkein runolliseksi. Sen mielen valtaa usein ajatus sosiaalisesta kehittymisestä, kun taas juutalaisuus yleensä tyytyy petkutustoimiinsa, keinotteluihinsa ja rahan käärimiseen.

Tunnettu ja juutalaiseksi suhteellisen kunnioitettava perhe on Pereire. He elävät yksinkertaisesti, eikä heillä ole edes aitiota oopperassa, vaikka he ovat tarpeeksi varakkaita rakentamaan oopperatalon. He tekevät hyvää hiljaisesti, mutta he todella tekevät sitä, ilman melua. He ovat äärettömästi kunnianarvoisempi kuin Rothschildit, ja heillä ei ole, kuten näillä gheton jälkeläisillä, maniaa työntää itseään aina esiin, eikä vulgaaria häpeämättömyyttä pilkata julkealla tavalla perheitä, joiden nimet loistavat kirkkaina historian lehdillä. Pereiren perheen asenne on voittanut sille asianmukaisen hyvityksen ja heitä kunnioitetaan paljon enemmän kuin Rothschildejä, joita suurine luuloineen ilkkuvat ja halveksivat jopa ne, jotka toimivat yhdessä heidän kanssaan.

Ranskan pohjoista rautatietä vihittäessä muutamat fanaatikot kirkuivat: "Viva Rothschild!" Mutta heti kuultiin vihellyksiä ja huutoja. Versaillesissa suunnaton väkijoukko, joka oli sinne kokoontunut, purskahti nauruun eräässä vaiheessa Smalah d'Abd-el -kaderia, kun Vernet esitti Fouldia karkaamassa pois kassalaatikon kera.

Siihen aikaan ihmiset uskalsivat sellaista mihin harvoilla on rohkeutta nykyään. Rothschildia vastaan hyökättiin avoimesti, ja eräs huvittava ja nokkela teos, joka sisältää juutalaisten petkutusoperaatioita esittäviä kaskuja, tapasi tuhansia lukujoita. Vuonna 1835 julkaistiin erään Renault Becourtin kirjoittama kirja nimeltä Judaism Unveiled. Olemme onnistuneet löytämään vain tämän kirjan tarjousselosteen, sillä juutalaiset hävityttävät kaikki kirjat, joissa heitä arvostellaan jonkin verran ankarasti. Kirjailija mainitsi esimerkkinä jatkuvan tunkeutumisen, joka on viimeisten 50 vuoden aikana kohonnut hirveisiin mittasuhteisiin. "Aina juutalaisille oikeuden myöntämisestä asti," hän sanoi, "he ovat lisääntyneet lukumäärältään niin paljon että maakuntakaupungeissa, missä oli ennen vain tiullinen heitä, tavataan heitä nyt tuhansittain... Minkä ovat nämä kiskurit antaneet paeta otettaan? Kysykää onnettomilta enenn varakakilta kauppiailta minne heidän oamisuutensa on mennyt."

On ilmeistä, että köyhtyneiden kauppiaiden omaisuudet eivät ole voineet haihtua savuna ilmaan. Juutalaiset eivät saapuneet kullalla vuoratuina Saksan sisäosista.

Oli vielä olemassa sanomalehtiä, jotka hukuttivat juutalaisten toimet katkeraan sarkasmiin. Turhaan ottivat juutalaiset Taivaan todistamaan hyveittensä puolesta. Maa vastasi luettelemalla heidän konnantöitään.

Tuohon aikaan erittäin omaperäinen kirjoittaja, Petrus Borel, julkaisi artikkelin Journal du Commerce -lehdessä, puhuen juutalaisten antamasta kuvasta "mainostus-trumpettien raikuessa". Hän käsitteli heitä ilman hansikkaita, sellaisen tutkijan hienostuneella julkeudella, jonka kynä jättää sinisiä sivalluksia. Kaveri parka! Juutalaiset tapansa mukaan vainosivat häntä koko elämänsä ajan. He jäljittivät häntä kuten metsästettävää hirveä. He riistivät häneltä hänen Algeriassa hankkimansa vähäpätöisen aseman, jonne hän oli mennyt heitä pakoon. Näiden vehkeilyjen ja vainojen vuoksi Petrus Borel, suuri kirjailija, kuoli nälkään.