Miksi juutalainen menestyy -- Osa II

LUKU 4: Kommuuni

Kun ranskalais-preussilainen sota alkoi, ensimmäinen Metzissä siepattu vakoilija oli juutalainen. 19.8.1870 sanomalehti nimeltä Le Nord totesi: "Suurin osa siepatuista vakoilijoista on juutalaisia. Parhaiten tätä alhaista hommaa pystyvätkin harjoittamaan tuon kurjan rodun lapset, joilla on kovana kohtalona toteuttaa juutalaisväestössä maanpetoksen ja valapattoisuuden täydellinen peruskuva."

Sanalla sanoen, juutalainen oli Saksan invaasuon ruoska. Toinen ranskalainen sanomalehti, L'Illustration kirjoitti numerossaan, joka ilmestyi 27.9.1873 seuraavaa:

Niin kauan kuin taistelu raivoaa, juutalainen pysyy selustassa. Hän pelkää laukauksia. Mutta kun vihollinen peräytyy ja taistelukenttä hylätään, silloin Saksan juutalainen ilmestyy.

Hän on nyt verisen kentän herra ja hidalgo. Hänen ja vain hänen ovat kuolleet ruumiit. Sotilaat kutsuvat häntä hänelle luonteenomaisella nimellä 'korppikotka'.

Kuin aave hän liikkuu ryhmästä toiseen ryöstäen hiljaisesti kuolleet. Nähdessään hänen juoksevan sinne tänne, taivuttavan pirulliset kasvonsa, jouta valaisee helvetillinen ilme, kuka tahansa kääntyisi tahtomattaan pois. Silloin tällöin nähdään ryhmä kuin korppikotkat maleksimassa kuolleen ruumiin lähellä. Sitten he yhtäkkiä tarttuvat siihen ja nylkevät siitä pois kaiken arvokkaan... Joskus kuullaan voihkintaa, haavoittunut sotilas rukoilee, mutta korppikotkalla ei ole aikaa antaa inhimillisen tunteen vallata itseään. Sitä paitsi Saksan juutalainen muodostaa olennaisen osan Saksan sotavoimista. Varastaminen on vain hänen yksityinen liiketoimensa. Hänellä on virallinen asema -- vakoilija.

Taistelun jälkeen juuri hän vie päämajaan kaikki korkeiden upseerien taskuista löydetyt paperit. Hänen hommansa ei kuitenkaan ole laiskanvirka... Hän kulkee armeijan edellä, tutkii kaupungin resursseja, hankkii tietoja vihollisen asemasta ja joukoista. Jos hänet napataan joskus, hänet ammutaan... Mutta se on harvinainen tapahtuma. Ensikädessä juutalainen on erittäin varovainen ja harvoin riskeeraa mitään. Mutta jos hän varotoimistaan huolimatta menee ansaan, hän ei ole koskaan pulassa itsensä vapauttamisen suhteen. Hän kavaltaa saksalaiset yhtä auliisti kuin ranskalaiset. Tämän jälkeen hän informoi molempia osapuolia kullekin kuuluvista asioista, ja huomaa hyötyvänsä suunnattomasti.

Mutta tämän alhaisen ja kapinoivan olennon unelma on aselepo. Molemmat osapuolet ovat silloin sen verran rauhassa, ettei hänen tarvitse pelätä köyttä tai luoteja. Mutta osapuolet ovat kuitenkin vielä sen verran sodassa, että hän kykenee harjoittamaan 'rehellistä ammattiaan'.

Kun rauhansopimus allekirjoitettiin ja Saksan armeija marssi Pariisiin, onnelliset juutalais-korppikotkat, joiden kasvot säteilivät hymyä, ikäänkuin he olisivat osallistuneet aktiivisesti kaikkiin sodan taisteluihin, marssivat valkoisten preussilaisten kyrassieerien takana. Kuten on yleisesti tunnettua, juuri henkilökunta virkaikijat, keisarin oma henkivartiosto, eikä armeija, marssi ensimmäisenä kaupunkiin. Tämä komea joukko-osasto toimi tiedustelijan velvollisuudessa ja marssi tuona päivänä hitain, mitatuin askelin, heittäen huolestuneita silmäyksiä oikealle ja vasemmalle, siihen pieneen katselijajoukkoon, joka reunusti Elysées-kadun kumpaakin sivua. Lähes kaikki nämä ratsumiehet olivat pitkävartisia ja voimakasrakenteisia, ja he vaikuttivat kokeneilta kilparatsastajilta. Heillä kaikilla oli yllään preussilaisten kyrassiirien loistelias univormu. Komeine kypärineen, rintahaarniskat koristettuina vaakunakilvillä, he olivat kuin legendaariset sankarit, kun ratsastivat eteenpäin tuona maaliskuun tapahtumarikkaana päivänä. Näiden aristokraattisten sotilaiden ryhti oli yhteydessä heidän sotilaspukuunsa. Heidän hipiänsä oli heleä ja punainen. Koko heidän ulkomuotonsa oli suuri. He ratsastivat punaisenruskeilla hevosilla, ja heidän painavat viiksensä oli käherretty todellisen sotilasmuodin mukaisiksi. Heidän siniset silmänsä näyttivät villeiltä, ja toivat mieleen kuvan näiden miesten esi-isistä sellaisina kuin muinaiset historioitsijat heitä kuvasivat. Heidän tekemäänsä vaikutusta ei voi koskaan unohtaa, se toi mieleen ratsastavat hahmot, jotka on veistetty Heidelbergin linnojan fasadiin. Jokainen heistä oli feodaalisen Saksan perikuva -- raudan aikakausi, voiman hallitusaika, sotilaallinen keskiaika. Tämä pieni saattue, jonka keskellä voitiin nähdä Preussin kuningas, eteni varovaisesti, kuten on mainittu. Pariisiin, vallankumousten pesäpaikkaan, saapuminen näytti viiden ja puolen kuukauden piirityksen jälkeen vaaralliselta. Se oli kuin tulivuorelle meno. Ennen armeijan riskeeraamista kuninkaallinen henkivartiosto tunnusteli aluetta, epäilemättä peläten sitä, että varotoimista huolimatta joku salainen dynamiitti-miinoitus voisi räjähtää tunkeutuvan joukko-osaston alla. Juuri kuningas, prinssit, kenraalit tekivät tuona päivänä ulaanien työtä. Tätä erillisosastoa seurasi välittömästi toinen. Mutta se ei ollut sotilasosasto. Se oli siviilikulkue, jonka ulkoasu ei ollut vähemmän kummallinen kuin edellisen. Näiden rautaan pukeutuneiden ja teräkselle kimaltelevien kentaurien takana marssi joukko epäilyttäviä, pitkiin takkeihin pukeutuneita, olentoja. Heidän pidentyneet kasvonsa, koukkunenänsä, epäsiistit tukkansa, likaiset partansa ja karkeareunaiset hattunsa muodostivat kuvan, erehtymättömän kuvan siitä juutalaisesta, joka seuraa Saksan armeijaa, ja jota sotilaat kutsuvat korppikotkaksi.

Kun tämä kaksoiskulkue oli mennyt ohi, vierähti lähes tunti ennenkuin mitään tapahtui. Viivytyksen aiheutti, tunnettu juutalainen, Ernest Picard, jolla oli ystävällisyyttä toivottaa valloittajat juhla-aterialle, jossa shampanja virtasi kitsastelematta.

Kun pidot olivat ohi, henkivartiosto aloitti uudelleen marssinsa. Mutta nyt se kiersi ympäri ja marssi takaisin pitkin Champs-Elysée -katua kunnes tuli armeijan eteen, joka oli valmis saapumaan kaupunkiin. Näemme taas kentaurit juutalaisten seuratessa. Mutta heidän ulkonäkönsä ei enää ole sama. Päivällinen on vaikuttanut. Viini on valaissut heidän kasvonsa. Heidän asenteensa oli nyt ylpeä ja röyhkeä, koska ei ollut mitään vaaraa pelättävissä tai miinoitusta räjähtämässä. Saksan kyrassieerit liikkuivat avenueta pitkin. Mutta nyt tapahtuu surullinen episodi. Ranskalainen työläisparka, hulluna patrioottisesta surusta, työntää veitsensä hevosen rintaan. Mieheen tartutaan ja hänet luovutetaan juutalaisille, jotka repivät hänet palasiksi.

Tässä meidän on sanottava muutama sana ranskalaisesta työläisestä, joka on niin usein mainittu arvioissa, jotka ovat muinoin ilmestyneet kommuunia koskien. Olemme vierailleet lähes kaikissa Euroopan, Aasian ja Amerikan maissa, ja tutkittuamme huolellisesti työläisen industriaalisia olosuhteita, olemme valmiit sanomaan, ettemme ole missään nähneet onnellisempaa ja tyytyväisempää olentoa kuin ranskalaisessa työmiehessä. Johtuen hänen innostaan ja iloisuudestaan, patriotismistaan, joka niin huomiota herättävästi ilmeni Pariisin piirityksen aikana; johtuen hänen lojaalisuudestaan, epäitsekkyydestään, rehellisen pelin rakkaudestaan, hän on este ahnaan Saksan juutalaisen polulla. Kommuuni tarjosi erinomaisen tilaisuuden tappaa niin monta näistä työntekijöistä kuin mahdollista. Heidät olivat tuominneet johtajat, jotka kiihottivat heitä väkivaltaisiin tekoihin, kuten esim. juutalainen Barrére, josta tuli myöhemmin suurivaltainen herra, ja nämä onnettomat miehet täyttivät ruumiillaan kadut, avenuet, aukiot, puutarkat ja Pariisin puistot. Ehkä jotkut lukijoistani näkivät Pariisin toisen piirityksen aikana näitä työläisiä matkalla varustuksille, kun he marssivat hyvässä järjestyksessä Rothschildin talon ohi ajattelematta hetkeäkään sinne astumista, vaikka olivat puoliksi vaatetettuja ja puoliksi nälkäisiä. Alhaisille Saksan juutalaisille, jotka siihen aikaan hallitsivat Pariisia, Rothschildin palatsi oli kunnioituksen kohde, ja ilman suurtakaan vaivaa he inspiroivat saman kunnioituksen tuota rakennusta kohtaan ympärillään olevissa köyhissä narreissa.

Ranskan kommuuni muodostui kahdesta luokasta.

Toinen oli kohtuuton, ajatukseton mutta urhea luokka. Tämä koostui pääasiallisesti synnynnäisistä ranskalaisista. Toinen oli ahne, varasteleva ja alhainen keinottelijaluokka, johon kuului vain juutalaisia. Ranskalaiset kommunistit taistelivat urheasti ja heidät tapettiin.

Juutalais-kommunistit varastelivat, salamurhasivat ja sytyttivät tulipaloja petrolilla varkauksiensa salaamiseksi. Tietyt juutalaiskauppiaat aiheuttivat järjestelmällistä tuhoa kaupallisen yrittämisen hengessä ja vetäytyivät sen jälkeen New Yorkiin kahden tai kolmen miljoonan frangin omaisuuden kera. Kuten juutalainen palokuntalainen, kuten jutussa on, juutalaiset harjoittivat grande soulassea, se että murhaa seurasi varkaus, yhdistettiin tällä kertaa tuhopolttoon.

Kommuunista juontui kaksi tulosta.

Ensiksi, se rikastuttu juutalaisia ei-juutalaisten kustannuksella. Kommunistit eivät koskaan koskeneet juutalaiseen omaisuuteen. Ei yhteenkään Rothschildin 150 talosta hyökätty.

Toiseksi. Tärkeä seikka juutalaisille. Ranskalaiset surmasivat 30 000 muuta ranskalaista. Saksalaiset vastapalvelukseksi juutalaisille myöntämästään suojelusta pyysivät vain yhtä asiaa -- Ranskan loistavien monumenttien tuhoamista.

Tuo pilari, joka oli rakennettu saksalaisilta otetusta kanuunasta, oli jatkuva harmin aihe heille. Huolimatta helposti saavuttamastaan voitosta he olivat vieläkin julkistuneita voittamattomalle imperaattorille, jonka he näkivät Rooman keisarin viittaan verhoutuneena seisovan maailman suurimpiin kuuluvan monumentin päällä.

Mutta vaikka he olivatkin Pariisin valtiaita, heidän arjalainen syntyperänsä ei sallinut heidän murskata omilla käsillään pilaria. He kunnioittivat Ranskan voittojen muistomerkkejä samoin kuin sen sankareiden patsaita. Mutta mistä he itse pidättyivät, sen he antoivat juutalaisen tehdä, ikäänkuin ehkä todistaakseen, että juutalainen voi ajoittain olla hyödyllinenkin.

Maxim Du Camp kirjassaan Convulsions de Paris kertoo näin tuon päivän tapahtumista:

Yhtäkkiä rakennuksen katolle ilmestyi mies, joka ravisteli kolmiväristä lippua ja paiskasi sen ilmaan, osoittaakseen kaikelle kansalle, että Ranskan vallankumouksen, ensimmäisen keisarikunnan, Louis-Philippen kuninkuuden, Toisen tasavallan ja Toisen keisarikunnan muiston vertauskuva silloin katosi historiasta, ja sitä seurasi uusi aikakausi, jota symboloi verenvärinen riepu, jota kutsuttiin punaiseksi lipuksi.

Mies, jolla oli kunnia heittää tuleen Ranskan lippu, oli tehtävänsä mittainen. Häntä kutsuttiin Simon Mayeriksi, samaksi joka oli ottanut osaa kenraali Lecomten ja kenraali Clément Thomasin murhaan. Tämä hänen jalo tekonsa sai makeimman palkintonsa sinä hetkenä, jolloin olivat läsnä myös kommuunin jäsenet valppaina ja iloisina. Kuultiin merkkitorven ääntä -- syvä hiljaisuus vallitsi kaduilla. Jokainen pysyi hiljaa, ja eräänlainen lumousvoima piti kaikkien silmät naulittuina pylvääseen, jonka ympärille kierrettiin raskaita kaapeleita. Kello oli vähän yli viisi, kun se kaatui tömähtäen... Ajoittain muutama kanuunanlaukaus kiiri etäältä kuulostaen jäähyväisiltä.

Mies petti naisen, joka oli luottanut häneen. Miehen nimi oli Simon Deutz, ja hän oli juutalainen.

Mies antoi merkin tuhota Ranskan vanhojen kunnianpäivien monumentin. Häntä kutsuttiin Simon Mayeriksi, ja hän oli juutalainen.

Tuosta ylevästä kolminaisuudesta -- Jumala, nainen, ja genius -- tuosta kolminaisesta ideaalin muodosta -- jumaluus, kauneus ja kunnia, kaikista näistä juutalainen teki rahaa. Niinpä vuodet 1873 ja 1877 näkivät juutalaisten täydellisen voiton. Euroopan päästä päähän tapahtui juutalaista hoosiannaa, joka säteili etäisimpään juutalaisen asuttamaan kulmaan. Juutalaiset toistivat nyt sen mitä Rothschild oli tehnyt vuonna 1815, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. He rikastuivat lainaamalla ranskalaisille rahaa jonka he olivat saaneet preussilaisilta, joille taas Ranska oli maksanut nämä rahat. Jokaisesta viidestä miljoonasta, jonka Ranska maksoi Preussille, ainakin neljä pysyi juutalaisten käsissä. Tuon ajan kuningas oli Bleichroeder, jonka puolesta Ranska myöhemmin suoritti sotaretken Tunisiaan. Birsarck palkitsi hänet rautaristillä; mutta meidän ei pidä unohtaa, että samalla kun Saksa palkkaa juutalaisia ja joskus palkitsee heitä, se pysyy etäällä heistä kaikissa asioissa, jotka koskevat maan kunniaa ja arvokkuutta. Kun Bleichroederin poika luikerteli, kukaan ei tiedä miten, husaarien upseerikuntaan, kuuroksi tekevä vihellyskonsertti nousi heti kun hän ilmaantui näiden eteen. He sylkivät häntä kasvoihin ja hänen oli paettava päätäpahlaa. Koskaan ei saksalainen upseeri, joka pitää pyhänä vanhojen teutonisten ritarien perinteitä, hyväksy riveihin miestä, johon he eivät uskalla luottaa ja joka ei epäröi rahan vuoksi pettää heidän lippuaan.