Miksi juutalainen menestyy -- Osa II

LUKU 5: Juutalaiset kommuunin jälkeen

Kommuuni ajoi Pariisiin kaikenlaisia kulkureita, seikkailijoita, juutalaisen rodun alhaista ja kieroa massaa. He majoittuivat moniin kerran taajaväkisiin kaupunginosiin, jotka kommuuni oli jättänyt tyhjiksi.

Juutalaisten ihailtava solidaarisuus ja vehkeilyhenki tekivät lyhyessä ajassa vastatulleille mahdolliseksi avoimesti ottaa hoitaakseen Pariisin kaupungin liikeasioiden suuntauksen.

Kaikista ensimmäiseksi he etsivät väärää messiasta ja löysivät tällaisen pian Gambettasta.

He kiinnittivät vähän huomiota Mac-Mahoniin. Uskollisena anteeksiantamattomalle hullaantumiselleen puoliulkomaalaisiin, konservatiivinen ranskalainen elementti sen sijaan, että olisi kääntynyt urhean puhtaasti ranskalaisen kenraalin puoleen, kuten Ducrotin, joka olisi pelastanut maan hirveiltä juutalais-seikkailijoilta, pani luottamuksensa Mac-Mahoniin, tuohon paatuneeseen idioottiin, joka sanoi ettei Thiers "koskaan puhunut, vaan aina valehteli." Mac-Mahon oli puhdasta mastiffi-tyyppiä ja häntä voidaan hyvin pitää kelttiläisen rodun edustajana, kun hän oli vallassa.

"Kreikkalainen," kirjoitti Paul de Saint-Victor, "oli geniuksen lapsi ja kuului arjalaiseen perheeseen." Kelttiläisestä voidaan sanoa, että hän oli tämän saman perheen musta lammas.

Kelteillä on ollut sankareita, profeettoja, runolijoita, mutta he eivät koskaan ole tuottaneet valtiomiestä. Silloin tällöin pitkin väliajoin, tästä rodusta nousee joku epätavanomainen, melkein legendaarinen olento. Hartaus, spontaanisuus, ihastus jotka ilmenevät tämän rodun kautta, tuottavat joskus miltei yli-inhimillisen inspiraation omaavia ihmisiä. Mutta kaikki nämä äskeiset lahjat neutralisoi järjestymiskyvyn puute. Yksin jätettynä kelttien sosiaalinen organisaatio ei ole koskaan kyennyt kukistamaan klaania. Irlanti sai kuoliniskunsa perheriidoista, jotka kestivät sukupolvesta toiseen. Vaikka irlantilaisilla onkin kyvykkyyttä poikkeuksellisiin urotöihin, heidän jatkuvuutensa suhteen on vähän niin ja näin.

Taistelukentällä Mac-Mahonilla oli koko rotunsa urheus, mutta myös kaikki siinä vallitsevat viat. Hän oli hämmästyttävän groteski presidenttinä; hän salli itsensä ajettavan pois asemasta, joka älykkäästi puolustettuna oli järkähtämätön, ja lopulta hän peräytyi häpeällisesti kourallisen lakimiehiä edessä, jotka vapisivat joka kerta hänen etsiessään nenäliinaansa, koska he luulivat hänen aikovan tarttua miekkaansa. Hänellä ei ollut Thiersin oveluutta eikä taitoa, eikä arvovaltaa ja kunnioitusta sanaansa kohtaan, eikä sitkeyttä oikeuksiensa säilyttämisessä, jonka saksalainen oli omaksunut. Thiers kutsui häntä "epälojaaliksi sotilaaksi", ja hän ansaitsi tämän nimityksen, sillä hän hylkäsi kaikki, jotka olivat luottaneet hänen lupaukseensa taistella viimeiseen asti.

Ranskan suuri onnettomuus tuohon aikaan oli sen hitaus laittaa hallituksen peräsimeen todella edustavia miehiä sen sijaan, että se jätti valtiolaivan johdon kirjavalle joukolle juutalaisia keinottelijoita.

Juutalaiset olivat tilanteen herroja, ja he antoivat pian runsaan todistuksen vallastaan ja kyvystään voittaa puolelleen miehiä, joihin rahvas sokeasti luotti.

Berliinissä pidetyssä kongressissa kohtasi Ranska ensimmäistä kertaa sitten ranskalais-saksalaisen sodan Euroopan, joka vain muutamia vuosia aiemmin oli sallinut Ranskan armottoman silpomisen.

Ja kellepä uskottiin tehtäväksi Ranskan edustaminen. Waddington, englantilainen, mies jolla oli kaikki kosmopoliittisen juutalaisen vaistot. Waddingtonilla oli sukulaisia kaikkialla paitsi Ranskassa. Hänellä oli monta serkkua Saksassa. Hänen sisarensa nai preussilaisen diplomaatin, ja eräs hänen sedistään oli Englannin armeijan eversti.

Yleinen rappautuminen oli niin täydellinen, ettei kukaan protestoinut hänen valintaansa vastaan; itse asiassa kukaan ei edes huomannut koko asiaa. Ihmiset olivat yhtä välinpitämättömiä kuin silloin, kun preussilainen juutalainen nimeltä Spuller nimitettiin Kansallisen puolustuksen hallituksen sihteeriksi. Vieläkin ikävämpää oli, että ei kuultu murinaakaan Waddingtonin tuossa kongressissa omaksumaa asennetta vastaan. Politiikka, jota olisi pitänyt noudattaa, oli ilmeinen ja kuka tahansa älykäs ja patrioottinen mies olisi seurannut sitä vaistomaisesti.

Venäjä, sen johdosta että sen ja Saksan välillä on piilevää antagonismia, on jollei nyt vallan Ranskan luontainen liittolainen, niin ainakin ainoa kansakunta, johon Ranska voi luottaa. Tsaari Alexander teki ranskalle huomattavan palveluksen vuonna 1875 vastustamalla Saksan brutaalia asennetta Ranskaa kohtaan. Mitä mahdollista harmia voisi San-Stefanon sopimus tehdä Ranskalle, jos se olisikin ollut suotuisa Venäjälle?

Näimme kuitenkin Ranskan ulkoministerin, joka on nimellisesti ranskalainen, oudon käyttäytymisen, kun hän kannatti palavalla innolla Englannin etuja ja yllytti sitä tarttumaan Kyprokseen. Lisäksi hän hymyillen oli samaa mieltä, kun Englanti ilmoitti aikomuksensa ajaa Ranska pois Egyptistä ja lisätä tuo maa jo ennestään lukuisiin alueisiinsa.

Palkaksi Waddington pyysi vain yhtä asiaa -- Romanian juutalaisten vapauttamista. Huolimatta juutalaisen lehdistön valheista on tunnettua, että romanialaiset ovat urhea, vieraanvarainen kansa, taistelijoiden kansakunta, Trajanin muinaisten siirtolaisten jälkeläisiä. He rakastavat sen muistamista, että jopa heidän nimensä osoittaa heidän ja muinaisen Rooman poikien välillä olevan läheisen yhteyden.

Italialainen perustyyppi on pukeutunut romanialaisissa eräänlaiseen itämaalaiseen viehkeyteen, joka on kuitenkin samalla miehekästä ja runollista. He rakastavat laulaa illalla tähtien valossa noita alkuperäisiä ja yliluonnollisia melodioita, joiden outo rytmi viipyy korvissa. Sanalla sanoen, jos heidän keskellään ei olisi ollut juutalaisia, he olisivat olleet täysin onnellisia.

Romanian juutalainen ei muodosta kiinnittynyttä pahaa. Hän on eräänlainen jatkuva sisäänvirtaus; mahdoton pysäyttää. Juutalaisuuden sankat varastot Galitsiassa ja Venäjän naapurikunnissa huokuvat alituisesti tuohon onnettomaan maahan myrkkyhöyryistä ainestaan.

Juutalaisia on yhä uudelleen kuvattu matkakirjoissa. Heillä on yllään pitkät, saastaiset viitat, jotka on koristeltu metallisella reunuspunoksella, josta putoaa syöpäläisiä missä he kulkevatkin, joka on alituinen vaara yleiselle terveydelle. Juutalaiset ovat tehneet tästä maasta, jossa he uskovat Messiaansa syntyvän Isrolkan perheestä, sen miksi he ovat hankkineet tehdä Ranskan. He jäytävät, imevät, ammentavat kuiviin onnettoman Romanian. He monopolisoivat väkijuomien myynnin ja ottavat vähä vähältä rahat ja tuotteet, tuhoten näin maan vaurauden. Jos maanviljelijä astuu jalallaan johonkin näistä ryyppypaikoista, hän on mennyttä, sillä kaikki mitä hänellä on kulkee hänen sormiensa lävitse. Vaatteet, juhdat, maatilan talo ja pellot, aviosopimus, kaikki myydään juutalaisen tyydyttämiseksi. Maanviljelijä, jonka on typerryttänyt hänelle kaadettu myrkky, allekirjoittaa paperin, joka valtuuttaa juutalaisen rommin myyjän ottamaan maksun kaikista juomista, joita maanviljelijä kysynee. Paperia ei esitetä hänelle ennen kuin pitkän ajan kuluttua, kun hän ei enää ole maksamiskunnossa. Silloin juutalainen korppikotka tarttuu saaliiseensa ja rikostoveri ostaa melkein ilmaiseksi kaveriparan pikkutiluksen.

"Juutalaiset," sanoo Ernest Desijardins kirjassaan Les Juifs de Moldavie, "eivät halua työskennellä eivätkä viljellä maata. He eivät ota ylleen yhtään vastuuta, he eivät alistu mihinkään lakiin, hygienian sääntöihin ja he kieltäytyvät käsittelemästä auraa, kärkikuokkaa tai asetta. Sanalla sanoen, he käsittelevät vain rahaa."

Näillä Romanian juutalaisilla on ollut, mainittakoon se heidän kunniakseen, vilpittömyyttä tunnustaa vastenmielisyytensä aseellisia ammatteja kohtaan. Vuoden 1865 Archives Israélites julkaisi juutalaisten lähettämän anomuksen Bukarestin senaatille, jossa mainittiin seuraavaa: "Koska me juutalaiset olemme yleisesti ottaen pelkureita ja meillä ei ole rohkeutta ampua, edes kaniinia -- mikä on eräs syy siihen, että me olemme menettäneet maamme ja olleet viimeiset kaksi tuhatta vuotta alemmassa asemassa kuin kaikki muut kansat -- me emme voi olla maalle hyödyllisiä sotilaina."

Nämä olivat ne asiakkaat, jotka Waddington Ranskan nimissä nosti esiin Bismarckin tyrmistykseksi, joka purskahti brutaalilla tavalla nauruun, kun ranskalainen ministeri toi tämän asian tapetille. Vanha vallankumouksellinen Bratiano, joka oli maanpakolaisuutensa aikana ollut kaikkien vainottujen innokas ystävä, sanoi Ranskan valtiopäiville: "Hyvät herrat, poliittisen elämäni aikana olen kulkenut monien vaiheiden kautta ja kohdannut monia onnettomuuksia, mutta missään en ole tuntenut itseäni niin onnettomaksi kuin Berliinissä, mikä johtuu Waddingtonin omaksumasta asenteesta."

Tähän aikaan juutalaiset riemuitsivat, ja tunnettu juutalainen, Crémieux, tärkeä mies Ranskan tasavallassa, sanoi dityrambisin korostuksin Israelite Alliancen kokouksessa: "Uskoni tilanteemme jatkuvaan onneen on ääretön, onhan asemamme tänään niin korkea. Oh, sallikaa minun lukea tämä sen jalon, lojaalin ja puhtaan asenteen ansioksi, jonka ulkoministerimme, meidän Waddingtonimme, esitti Berliinissä."

Sana "meidän" joko selittää Waddingtonin syntyperää tai ainakin osoittaa Ranskan ulkoministerin olleen heidän, koska he olivat maksaneet hänelle. Waddingtonin näkökannasta johtuen Ranska toimitti brutaalin poliisin alhaista osaa, joka panee ilman provokaatiota käsirautoihin viattoman miehen, vain salliakseen juutalaisen tyhjentää myrkkynsä uhrinsa kurkkuun.

Näin ollen Waddington nimitettiin suurlähettilääksi Venäjälle, ja hänen seuraava melkein uskomaton tekonsa osoittaa hänen rakakutensa sitä kansaa kohtaan, joka luotti häneen. Toimien Bismarckin neuvon perusteella; henkilön joka oli halukas aiheuttamaan sen, että Ranska loukkasi Venäjän hallitusta, Waddington pidättyi lähettämästä kutsua M. de Giersille, Venäjän ulkoministerille, kun oli kyse virallisista tanssiaisista.

Tämä on tosiasia, ja se mainittiin sanomalehdissäkin, Le Gauloisissa, sen 22.6.1883 ilmestyneen numeron eräässä artikkelissa, jonka oli allekirjoittanut yksi sen ajan parhaiten informoiduista kirjoittajista. Kuinka iloista onkaan nähdä Ranskan vararikon aattona maksavan 250 000 frangia englantilaiselle, joka näin loukkaa ainoaa valtakuntaa, joka on pysyttänyt sympatian varjon suhteessaan Ranskaan. Sen jälkeen Waddington nimitettiin suurlähettilääksi St. Jamesin hoviin. Hän ei vain tyytynyt Englannin suorittamaan Egyptin miehitykseen; maan, jossa Ranskan vaikutus oli aiemmin voimakkaampi, ja suostunut pienentämään velkaa, joka kuului Ranskan saataviin ja oli akikkien valtojen takaama, vaan hän myös suostui siihen, että Englannille myönnettävällä lainalla oli etusija kaikkien muiden lainojen suhteen. Tämä laina teki Englannille mahdolliseksi maksaa ne vahingot, jotka se oli aiheuttanut epäoikeudenmukaisella ja barbaarisella Alexandrian pommituksellaan. Kun Waddingtonin toiminta tuli tunnetuksi, Ranska kieltäytyi ratifioimasta oman suurlähettiläänsä tekemää sopimusta, toimien niiden neuvojen perusteella, joita antoivat ne vallat, jotka olivat taanneet Ranskan oman Egyptin lainan.

Kun juutalaisilla oli Waddingtonissa ulkomaisia etuja suojaamassa, heillä oli kotona Ga,betta, johon heidän kalleimmat toiveensa keskittyivät.

Gambetta oli Rothschildien luomus. Kaiken hän teki heidän puolestaan, heidän kauttaan ja heidän kanssaan. Toimittiin sen suunnitelman mukaan, joka oli täydellistetty Rothschildin asunnossa pidetyssä kokouksessa, johon otti osaa joukko Berliinin juutalaisia pankkiireja. Sovittiin, että Ranska syöstäisiin uuteen sotaan Saksan kanssa.

Siitä lähtien kun Ranska typerästi avasi porttinsa juutalaisella, on tämän unelmana ollut alentaa Ranska Puolan tasalle, pakottaa ranskalainen vaeltamaan maan päällä niin kuin juutalainen, ilman maata ja kotia.

Sovittu suunnitelma lupasi menestyä; se lupasi heittää Ranskan täydelliseen epäjärjestykseen, mutta juuri kun kaikki näytti suosivan juutalaista, Bismarck lakkasi uhkaamasta Ranskaa ja jopa kieltäytyi käyttämästä hyväkseen tarjottuja etuja.

Ehkä kanslerilla oli tuo suurmiehelle ominainen ennakkonäkemys, ehkä hän tiesi kuinka ankaran tuomion historioitsijat langettaisivat siitä jos Ranska kansakuntana murtuisi. Edes säälimätön Bismarck ei saanut itseään käskemään viekasta saksalaista diplomaattia, niin että tämä olisi rusentanut Ranskan, tuon ritarillisen ja anteliaan kansan, juutalaisen aloitteesta.

Ilmeisesti silloin kun Bismarck juutalaista, häntä vaivasi muisto niistä kirouksista, jotka oli lausuttu niitä vastaan, jotka olivat paloitelleet onnettoman Puolan. Hän päätti, että hänen muistonsa jäisi puhtaaksi samanlaisesta häpeämerkistä, ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta osaa sellaiseen hommaan, vaikka se lupasikin menestystä.

Kun Gambettan pyrkimykset oli näin tehty tyhjiksi, hän organisoi yhdessä huonomaineisen juutalaisen kanssa, joka pian jälestäpäin tuli Ranskan suurlähettilääksi, Tunisian sodan.

Lukija on ehkä nähnyt matkakirjoissa kuvauksia Afrikan juutalaisnaisista, jotka puolittain levätessään tyynyjen päällä pitävät sormusten peittämiä käsiään suuren velttolihaisen mahansa päällä.

Pulleutensa vaivaamina, mikä saavuttaa pelottavia mittasuhteita 30 vuoden iässä, kimallellen rasvasta näillä juutalaisnaisilla on vain yksi intohimo -- nähdä painavien niskansa ympärillä pullistuvien kaulanauhojen tuleminen raskaammiksi kultakolikoista, jotka kiinitetään niihin.

Eräällä näistä juutalaisnaisista, ennen mainitun suurlähettilään emännällä, oli yhteyttä siihen, että sepitettiin suunnitelma Ranskan pakottamiseksi, sen sotilaiden murhaamiseksi. Sotilaathan halusivat palata Ranskaan pestin loputtua ja laulaa siellä sadonkorjuun ja viininkorjuun aikaan noita iloisia lauluja, jotka tuudittelivat heitä lapsuuden aikana!

Onko tarpeen palauttaa mieleen ne pelottavat skandaalit, joista tämä sota syttyi, mainita tunisialaisen Beyn nimi, joka palkkioksi hyväntahtoisuudestaan vaimonsa rakastajaa kohtaan palkittiin kunnialegioonan ristillä?

Kunnioitus lukijoittemme tunteita kohtaan pakottaa meidät sivuuttamaan tämän löyhkäävän asian hiljaa, tämän skandaalin inhottavat detaljit on julkaistu Intransigent-lehdessä.

Ennen kuin jätämme tämän asian on meidän lyhyesti kuvailtava ranskalaisten sotilaiden kestämiä kärsimyksiä, jotka seurasivat vain sitä, että lauma nälkäisiä korppikotkia tahtoi pudota erään maan päälle vertaansa hakevan ahnaasti.

Kuka ei ole tuntenut verensä kiehuvan kuullessaan kuvauksen tuon pienen armeijan marssista polttavan taivaan alla ilman suojaavaa puuta, ilman vettä ja vain autiomaa edessään? Tosin vettä kuljetettiin kameleilla, mutta sitä ei ollut koskaan käsillä, kun sitä tarvittiin. Ja kun sitä viimein saapui, se oli lämmintä ja vuotavaksi kelpaamatonta. Mitä muuta olisi voinut odottaa tämän retkikunnan sotilastavaroiden hankkijalta, juutalaiselta nimeltä Chelma, joka muutamassa kuukaudessa pisti taskuihinsa kolmen miljoonan frangin omaisuuden?

Joukkojen kärsimykset tuntuvat miltei uskomattomilta. Siellä oli miehiä, jotka yllättäen lausuivat sekavia sanoja tai purskahtivat nauramaan -- heistä oli tullut maanrikkoja. Muutamat rojahtivat kuin kivet. Kun heitä nostettiin, he olivat kuolleta. Ruumisarkku improvisoitiin ripeästi, ja millainen ruumisarkku! Käytettiin muonalaatikoita, joihin ruumis työnnettiin, sitten se haudattiin santaan, missä sakaalit kaivoivat sen yöllä ylös ja herkuttelivat sillä. Jokainen erilleen joutunut sotilas oli hukassa. Jos hänet vangittiin, hänet annettiin leikkikaluksi heimojen naisille, jotka tappoivat hänet hitaasti työntämällä hänen lihaansa tulessa hehkutettuja neuloja. "Eräs sukulaisistani," kertoo Drumont, "joka palasi kuolevana tältä sotaretkeltä, kertoi minulle siitä kauhun vaikutelmasta, jonka hän koki nähdessään upseerin, jota kukaan ei voinut tunnistaa. Onneton mies, silmät ylös kynittyinä, korvat leikattuina, miehiset paikat hirveästi silvottuna, yritti turhaan kirjoittaa nimensä paperille sillä kynällä, joka laitettiin hänen käteensä."

Mikä kuva suuren kirjailijan kostavalle kynälle.

Kuka ei ole lukenut tohtori Lereboulletin sairaaloita koskevaa arviota:

Ei vuoteita, ei lääkäreitä, ei lääkkeitä. Ruton saastuttama huone, jossa kuolettavat bakteerit virtailevat, anoo hartaasti, vaikeroi, ja kuolinkorinat sekoittuvat toisiinsa. Tuolla läähättävä mies huutaa taukoamatta vettä. Tuo ei enää ole janoinen. Hän kuvittelee juovansa synnyinpuronsa kirkasta vettä. Maistaakseen sitä pitemmin kulauksin hän venyttää kaulaansa. Erään sellaisen idea-assosiaation voimasta, joita tapahtuu myös sairaan mielessä, hän kuvittelee ylittävänsä pientä kukkulaa, jolta pääsee kylään, hän kuvittelee istuvansa lähellä ikääntynyttä äitiään, ja aivan yllättäen hän nousee pystyyn, avaa suunsa ja hymyilee kullalleen -- ja ilman kärsimystä hän vetää viimeisen henkäyksensä. Katso, pää ilmaisee rauhaa. Hän näyttäää nukkuvan, kankeassa kädessään hän vielä puristaa Neitsyen kuvaa, jonka antoi hänelle lähdön aikana se pappi, joka opetti hänelle aakkoset.

KRISTUS GOLGATALLA

Evening Postin toimittajalle. Hyvä herra: Mikä tahansa onkaan yleisön arvostelu mitä tulee Munkacsyn kuvien arvoon, ei voi olla kuin vain yksi mielipide mitä tulee sen mainostamisen tapaan. Vanhat suuret mestarit, täynnä uskoa ja syvällisen nöyrinä, maalasivat melkein polvillaan. Tämä nykytaiteilija valitsee ylevimmän aiheen, jota jopa taide vapisisi lähestyä, ja maalattuaan kuvansa hän ripustaa sen kaasuvalon vulgaariin loisteeseen ja puhaltaa kaikkia modernin mainonnan trumpetteja, kutsuen maailmaa tulemaan tuijottamaan.

Muhamettailaiset vartioivat mustasukkaisen tarkasti jokaista paperin palaa, joka kantaa Allahin pyhää nimeä, mutta ne nykyhetken kristityt kävelemme kaduilla, jotka on peitetty mainoslehtisillä, joissa on suurin kirjaimin sanat 'Kristus Golgatalla', ja nämä mainoslehtiset makaavat kirjaimellisesti katuojissa ja ne tallataan jalkojen alle. On varmasti korkea aika panna loppu tälle pyhyyden loukkaukselle, se on häpeä suurelle kaupungille, joka saa kiittää parhaimmista puolistaan kristillistä sivilisaatiota, jonka ylenkatseen ja epäuskon henki helposti tuhoaisi.

B.

Ilmeikkäästi kohauttaen olkapäitään Gambetta sanoi senaatille: "Kaiken kaikkiaan, kuinka monta miestä sai surmansa Tunisian sodassa? Vain 15 000 ranskalaista, siinä kaikki." 15 000 on se virallinen luku, jonka antoi koko sodan ajan virkapaikallaan pysynyt sotilaslääkäri. "Me kehoitamme," sanoo Drumont, "jokaista väittämään tätä lukua vastaan."

Muutama vuosi sitten suunniteli sotaretken Tonguiniin eräs syndikaatti, johon kuuluivat juutalaiset Edgar May -- ranskalais-egyptiläisen pankin presidentti; laitos joka pitää sivukonttoriaan myös Alexandriassa, Egyptissä, ja lainaa rahaa fellaheille vaatimattomalla 33 prosentin korolla -- Dittz-Monin ja Bozerian, kapitalistit, joihin liittyi useita muita juutalaisia, ja syndikaatti valtasi huomattavia poliittisia paikkoja. [Olemme jo osoittaneet juutalaisten itsepintaisen taipumuksen palata herroina sinne, mistä heidät on kerran karkotettu; kolmentuhannen vuoden jälkeen juutalaiset palaavat voittoisasti faraoiden maahan, jossa he kerran olivat orjia. Heidän paikallisille asukkaille aiheuttamansa rasitus on todella valtavaa. Vandenberg julkaisi vuonna 1878 artikkelin, jossa hän kertoi juutalaisen pankin lainanneen kerralla 1 397 175 999 frangia fellaheille, ja yhden vuoden kuluttua pankki sai korkoa tuotteiden muodossa, sellaisten kuin viini, hedelmät ja puuvilla, jotka edustivat 552 000 000 frangin summaa.]

Mikään patrioottinen tai rehellinen syy ei voinut kannustaa näitä juutalaisia yllyttämään Ranskaa tähän sotaretkeen. Heidän tekosyynsä siirtomaapolitiikalle ovat liian järjettömiä kaivatakseen kommenttia. Siirtomaahankkeista voi olla hyötyä vain kansoille, joita vaivaa liian suuri väestötiheys.

Ranskan ryhtyminen siirtomaiden hankkimiseen on hulluuden huippu, sillä Ranskan syntyvyys on alempi kuin missään muussa suuressa kansakunnassa. Toisaalta Algerian vielä viljelemätön hedelmällinen maa sijaitsee aivan Ranskan porteilla, kukaan ei tahdo mennä sinne, seikka joka osoittaa Ranskalle etäisten alueiden omistamisen hyödyttömyyden.

Toniquinissa oli paljon lukuisammin espanjalaisia, italialaisia ja maltalaisia kuin ranskalaisia. Meidän on otettava huomioon se, että Ranskan kauppa Etelä-Amerikan kanssa nousee joka vuosi lähelle 920 000 000 frangia, ja Ranska ei ole koskaan vaivannut itseään siirtomailla tuolla suunnalla. Ranskan kauppa Algerian kanssa kohoaa vain 306 000 000 frangiin, ja tämä maa aiheutti Ranskalle suuret kulut miesten suhteen ja rahassa. Ranskasta sen etelämeren saarilla sijaitseviin siirtokuntiin vietyjen tavaroiden arvo yhden vuoden suhteen ei koskaan ylittänyt 618 567 frangia. Kaikkien maasta vietyjen Ranskan etäisiin siirtomaihin suuntautuvien tavaroiden arvo ei saavuttaisi vuodessa 47 000 000 frangin määrää.

Nämä tosiasiat osoittavat, että kymmenessä vuodessa Tonquinin asukkaat, jotka ovat Aasian köyhä kansa ja elävät yksinomaan riisillä, eivät ostaisi tavaroita miljoonan frangin edestä.

"Minä kehotan," sanoi vara-amiraali Duperré, joka tunsi Tonquinin läpokotaisin, "ketä tahansa näyttämään minulle ranskalaisen, joka kykenee ansaitsemaan työläisenä Tonquinissa riittävän summan rahaa pystyäkseen maksamaan paluulippunsa Ranskaan."

M. Alcide Bleton sai itselleen kaupallisen tehtävän ja Ranskan laivastoministeri lähetti hänet Tonquiniin, missä hän julisti julkaistussa raportissaan, että hän ei nähnyt mitään sieltä vietävää tai Ranskaan maahantuotavaa. Se millä hänen mukaan voitaisiin ansaita vähän rahaa, oli parakkien rakentaminen eurooppalaisille työntekijöille ja pesuloiden perustaminen.

Aikana jolloin Saksa jauhaa hampaitaan niin rouskuttavasti ja on alituinen uhka Ranskalle, ajatus tappaa parhaat sotilaat sen vuoksi, että saataisiin pestä Tonquinin asukkaiden likaisia vaatteita, on ylenmäärin omaperäinen sepustus.

Mutta nämä argumentit eivät ole painavia juutalaisen mielestä. Oli kylliksi että hän näki tässä sotaretkessä tilaisuuden rikastua goyn kustannuksella. Juutalaiset ryhtyivät tuumasta toimeen heti. Juutalais-senaattorit jyrisivät senaatissa: "Me emme tule koskaan suvaitsemaan häväistyä lippua. Kansallinen kunnia kaiken yläpuolelle. Emme koskaan jätä Tonquinia, vaikka se maksaisikin 50 000 miehen hengen."

Sotaretkien promoottorit olivat vieläkin ihastuneempia. He olivat valmiit uhraamaan viimeisen penninsä Ranskan kunniaksi ja ylistykseksi.

Muodostettiin yhtiö ja julkaistiin kiertokirje, joka väitti yhtiön saaneen ehdottoman kontrollin Tonquinin alueeseen 99 vuoden ajaksi. He lupasivat rakentaa rautateitä, avata uusia teitä, perustaa pankkeja ja höyrylaiva-linjan, joka kantaisi "Ranskan ylpeää lippua". Ferry suositteli lämpimästi patrioottista suunnitelmaa, jonka olivat hänelle esittäneet käsityksenään "huomattavat" ranskalaiset rahamiehet Dietz-Monin, Bozerian ja muu juutalais-joukko.

Lahjottiinko Ferry? Ei. Juutalaisilla on oma tapansa saavuttaa toivottu allekirjoitus. He lähettivät Ferryn tyttären luo, samoin kuin muiden huomattavien senaattorien, joiden nimikirjoitukset haluttiin, tyttärien luo joukon nukkeja vuoden ensimmäisenä päivänä, ja katso! Näiden nukkejen ympärillä oli, kait pelkän sattuman vuoksi, 50 000 frangin arvoiset timantit. Nämä loistavat nuket peittivät heidän pimeiden suunnitelmiensa paljouden.

Sitten toimi juutalainen lehdistö, joka ilmoitti suunnitelman seuraavin sanoin: "Tonquinin kulta on niin runsasta määrältään, että jollain alueella alkuasukkaat kasvattavat ankkoja vain kerätäkseen niiden ulosteista -- jotka ovat ajan myötä muuttuneet arvokkaiksi guanokerrostumiksi -- sen kullan, jonka ankat ovat nielleet räpiskellessään puroissa."

Tämä tuo mieleemme kerran kuulemamme jutun. Englantilainen sanoi amerikkalaiselle: "Poltin kerran Englannissa pellolla ja pudotin tulitikun. Seuraavana vuonna paikasta oli kehkeytynyt todellinen metsä. Tuo ei ole mitään, sanoi jenkki. Kun Teksasissa istutat napin, niin viikon kuluessa keräät vastatehtyjen housujen sadon."

Proudhon sanoi juutalaisista:

He elävät yksinomaan sen perusteella, mitä muut ovat tuottaneet. Olemme osoittaneet, että juutalainen on negaatio. Hän ei luo mitään ja himoitsee kaikkea. Sen vuoksi hän on kohtalokkaasti tuomittu etsimään sieltä, mistä hän voi löytää. Toisin sanoen tuottajan kukkarosta. Juutalaisen syndikaatin harjoittamien petosten yksityiskohdat, jättimäiset huijaukset ja kärsimykset, joita kokivat viattomat sijoittajat, jotka sijoittivat säästönsä pääasiallisesti Ferryn suosituksen pohjalta, ovat käsittämättömiä.

Tarvitseeko meidän kertoa yksityiskohtia tästä sodasta, johon mentiin ilman tajuttavissa olevaa syytä, ja jota itse asiassa käytiin jonkin aikaa ennen kuin sota julistettiin muodollisesti? Kaiken aikaa ranskalaisia kuoli tuhansittain. He kuolivat luoteihin, pilkkukuumeeseen, koleraan ja ilmastollisiin seikkoihin. Sairaalat olivat täynnä ja ilman lääkkeitä. Lopulta kaikki päättyi typerään pakoon kiinalaisten edessä Lang-Sonissa; paon oli laskettu riistävän Ranskan armeijalta sen vähän arvovallan, joka sillä yhä oli.

Kauhistumme tullessamme ajatelleeksi että nämä asiat tapahtuivat vain muutama vuosi sitten, että oli olemassa ihmisiä, jotka tieten tahtoen suunnittelivat kaiken ja että valtiopäivät oli tarpeeksi typerä hyväksymään asian. Mikään muu ei ehkä voisi antaa parempaa kuvaa mitä tulee siihen, kuinka helposti ihmisiä voi puijata ja kuinka paljon ihmiset voivat sietää. Nämä konnat, jotka ovat olleet syynä niin monien kuolemaan, nauttivat nyt hiljaisesti vääryydellä hankituista miljoonistaan.

Siihen aikaan kun Lang-Sonin tappiosta ilmoitettiin, Jules Ferry nauroi sydämellisesti Raynalin kanssa, joka luultavasti huvitti Ferryä kertomalla hänelle sotilaiden kärsimistä hirvittävistä silpomisista. Kukaan ei uskoisi Ferryn kykenevän niin suureen kyynisyyteen, jos valtiopäivien viralliset asiakirjat eivät tuona päivänä mainitsisi varta vasten sitä, että Ferry nauroi juutalaisen Raynalin kanssa.

Ferryn ura ja tuho kuuluvat niihin historian lehtiin, jotka oletettavasti suututtavat lukijaa. Tämä valehteleva asianajaja tappoi enemmän miehiä kuin valloittaja, tappoi epäoikeudenmukaisissa sotaoikeuksissa vuonna 1871, tappoi Tunisian ja Tonquinin sodissa. Häntä piinaa nyt alituisesti, kuin aave, se päähänpinttymä, että jos hän putoaa elävänä niiden ihmisten käsiin, jotka panevat hänet maksamaan kalliisti tekemästään pahasta.

"Onneksi," sanoo juutalainen julkaisu, sanomalehti Le Gaulois, "kylmät päät tulivat väliin ja varoittivat ihmisiä tekemästä aikomuksestaan totta."

Emme jaa tämän sanomalehden mielipidettä, mutta lukijan ei pidä jättää huomioitta tuota melkein vaistonvaraista ilmennystä, joka on kuin yleisen omantunnon huuto. Hänen ei tule olla huomioimatta tätä selkeää hetkeä, tätä yleisen närkästyksen ilmausta, jonka sanomalehdet ripeästi painoivat villaisella.

Patriotismi asustaa yhä arjalaisen kotilieden juurella, vaikkakin juutalainen lehdistö yhä uudelleen julistaa, että sana 'maa' on tyhjää täynnä. Näytti siltä ikäänkuin kaikki proletariaatit olisivat kommunikoineet ajatuksella näiden onnettomien, tuhansien mailien päähän menetettyjen sotilaiden ksnssa; sotilaita ympäröi lukemattomia parvia ja heidät hukutti barbaarien tyrsky.

Missä äänensävyssä, äänensävyssä joka melkein tukahtui kyyneliin, he pyysivät uutisia journalisteilta joiden he olettivat tienneen jotakin! Kuinka he juoksentelivat huutaen ja kysyen jokaiselta jos ainakin liput oli pelastettu!

Liput! Seurapiireiksi kutsuttu vaivasi itseään hyvin vähän niillä. Todellisesta juhlien ja tanssiaisten tulvasta ilmoitettiin heti maata kohdanneiden onnettomuuksien uutisoinnin jälkeen.

"Pääsiäisviikko," ilmoitti Le Figaro, "on todellinen tanssiaissesonki." Juutalaiset olivat villejä ilosta. He heittivät ovensa selko selälleen. Lehdet ilmoittivat: "Suuret tanssiaiset tänä iltana paronitar Hirschin talossa," joka juhliakseen Taivaanvaltakunnan (Kiinan) voittoa tuntui pitävän yllään laakeripuuseppelettä. Madame Henry Schneider piti myös tanssiaiset, samoin Madame Solomon Goldsmith, Rothschildit ja muut Pariisin juutalaiset.

Lang-Son osoittautui todelliseksi onnenpotkuksi juutalaisille ja pörssi löysi jälleen vireen entisten aikojen hälinässä.

Journalisti Octave Mirabeau kirjoitti:

Jos joku olisi nähnyt pörssin silloin, olisi hänen sydämensä joutunut kuohuksiin inosta, johon on sekoittuneena suuttumus. Joka kerta kun Ranska on vaarassa, veri virtaa sen kyljistä, kyyneleet silmistä, on tuhansia saalistajia jotka käyvät sen kimppuun, jotka syöksyvät sen ruumiiseen kerätäkseen veren ja kyyneleet, ja kuten hirveät alkemistit, hankkivat muuttaa sen kullaksi. Minkä luolien kätköistä minkä riuttojen liepeiltä, mistä kaleereista ja mistä ghetoista laskettiin nämä surkeat juutalaiset irti? Heillä on vääntyneet suupielet, laajalle ulottuvat käsivarret, ryöstön halusta palavat silmät, ja he juoksentelevat ympäriinsä, tallaavat toisiaan jalkoihinsa, meluavat kuin barbaarit ja kiljuvat lujempaa kuin kiinalaiset voittajat.

Nämä juutalaiset halusivat, että tuho olisi ollut yäydellisempi, tappio murskaavampi. He levittivät hämäriä uutisia, ikäänkuin todellisuus ei olisi ollut riittävän tuskallinen ja kaupungin ylle heitetty suru tarpeeksi valittava. Heille ei riittänyt että armeijamme oli teurastettu ja että ehkä ei yksikään sotilas palaisi maahan, joka heitä nyt itki. He sepustivat tarinoita Pariisissa tapahtuvasta vallankumouksesta, he vannoivat ihmisten tappavan toisiaan valtiopäivillä ja bulevardeilla. Siinä suhteessa kun arvopaperit putosivat ja valtion obligaatiot laskivat, näiden rosvojen kasvoja alkoi valaista eräänlainen hymy, joka oli sukua sille, joka nähtiin juutalaisten korppikotkien kasvoilla, kun he taistelun jälkeen rikkoutuneiden tykkien ja vääntyneiden aseiden keskellä ollen ryöstivät haavoittuneita ja ruumiita. Vannoin että tahdoin hetken ajan nähdä kanuunan pyyhkivän kumoon tämän shakaalijoukon, ja pudottaa yksitellen kivet ja pylväät tuosta kirotusta rakennuksesta, pörssistä, joka julkeana kohoaa kuin yhtämittainen loukkaus ja uhka maalle.

Ja samalla kun nämä miehet mässäilivät mielihyvästä, meidän sankarilliset sotilaamme taistelivat ilman apua ja toivoa villejä vihollisia vastaan ehkä näiden synnyinsolissa, missä heidän ruumiinsa pian makaavat polttavan auringon korventamina.

Nykyään juutalaiset omistavat puolet maan päällä liikkeellä olevasta kapitaalista. Kenenkään ei kuultu protestoivan, kun juutalais-pankkiiri Stern sanoi eräässä tunnetussa klubissa: "En tiedä millä helvetillä kristityt selviytyvät elämään kymmenen vuotta tästä lähtien."

Ketään ei ollut vastaamassa tähän raukkamaiseen huomautukseen: "Viisisataa päättäväistä miestä New Yorkin tai Pariisin kaduilla, kun heitä avustaa juutalaisten pankkeja saartava joukko, opettaisi teille kuinka kristityt kykenevät elämään."