Miksi juutalainen menestyy -- Osa II

LUKU 6: Algerian juutalaisten vapautuminen

Voimme lukea The Political and Literary Review -lehden artikkelista, että apostolinen sotilas Gordon matkallaan Egyptissä kohtasi juutalaisen Reinachin, jonka kanssa kristillinen sankari aloitti yleisen tavan mukaisesti keskustelun, eikä Gordon epäröinyt ilmaista mielipidettään Disraelista ja muista hänenlaisistaan valtiomiehistä, joita hän kutsui 'humpuukimestareiksi'.

'Humpuukimestari' on tarkka sana sovellettavaksi poliitikkoihin kuten Gambetta, Lasker ja Crémieux. Sellaisten miestem kuin Richelieu, Colbert, Bismarck, noudattama diplomatia on yksinkertaista. Juutalaisten harjoittamasta diplomatiasta löytää hirveää komeilua mahtipontisilla sanoilla kuten 'vapaus', 'tasa-arvoisuus' ja 'veljeys', jotka kätkevät suunnitelmia henkilökohtaisempiin etuihin, jotka poikkeuksetta tarkoittavat sietämättömintä vainoa ja julkeinta rahan kiristystä.

Näiden humpuukimestarien joukosta valtasi muista erottuvan paikan juutalainen Crémieux, joka vain muutama vuosi sitten piteli Ranskan valtiolaivan ruoria ja onnistui melkein upottamaan ko. laivan. Gambetta, jolla oli ehtymätön puheliaisuus ja tyhjänpäiväiset syötit, oli sen ohella myöskin vilkas persoona eli kuten Drumont kuvailee häntä, "näkyvä olento, kuten ovenvatija, aina esittelemässä muotoaan, joka on pehmustettu puuvillakankaalla."

Koskaan ei juutalainen ole vastenmielisemmin osoittanut välinpitämättömyyttä maan etuihin nähden, ajanut pelkästään vain omia ja rotunsa näkökantoja kuin tuo vanha kurja juutalainen, Crémieux, joka teki näin Ranskan pimeinä hetkinä, viime sodan aikana, kun hän julkaisi määräyksen, joka koski Algerian juutalaisten vapauttamista. Crémieux ei voinut olla tietämätön sen harmin suhteen jonka oli tekemäisillään maalle, joka olisi mahdollisimman huolellisesti täytynyt pitää rauhan tilassa, jottei olisi heikennetty onnetonta Ranskaa, joka oli voimaton vastustamaan kaikilta tahoilta päälle painavaa vihollista. Päinvastoin, hän oli erittäin tietoinen tilanteesta, hän tiesi vihamielisyyden, joka vallitsi juutalaisten ja arabien välillä, joille viimeksi mainituille tarvitsi vain sanoa Italian sotaretken aikana: "Tuolla edessä olevat viholliset ovat juutalaisia." Julkaisemalla määräyksen kansalaisoikeuksien antamisesta Algerian juutalaisille Crémieux petti puhtaasti ja yksinkertaisesti Ranskan, palvellen samalla oman rotunsa etuja.

Vuonna 1870, jolloin tämä määräys julkaistiin, tällä toimenpiteellä oli omituisen inhottava luonne. Arabit olivat sankarillisesti täyttäneet velvollisuutensa sodan aikana. Nämä "mustat paholaiset", kuten preussilaiset heitä kutsuivat, olivat aina tiheimässä taistelun tuoksinnassa ja voittivat vihollisen kunnioituksen Wissembourgissa ja Woerthissa.

Ranskalainen kenraali ALbert Duruy kertoi niistä fantastisista vaikutuksista, joita arabit saivat aikaan villeillä huudoillaan, heidän ilostaan kun vain mainittiin sana 'ruuti', heidän tavastaan rynnätä eteenpäin kuin tiikerit. Wissenbourgissa sinne tänne sirotellut tarkka-ampujat saivat määräyksen säilyttää asemansa viimeiseen hetkeen asti suojellakseen vetäytymistä. Kenraali Duruy taivutti tahtomattaan päänsä luotikuuron alla. Yhtäkkiä hän tunsi rautaisen käden olkapäällään, ja jyrisevä ääni huudahti: "Alemmaksi, alemmaksi." Siinä oli hymyilevä arabi, ikään kuin vaaralle naurava, joka näytti valkoisia hampaitaan, jotka loistivat tyypillisen valoisasti hänen kuparinruskeilla kasvoillaan.

Nämä arabit, jotka taistelivat niin urhoollisesti Ranskan rinnalla, taisteltuaan niin kauan tätä ennen sitä vastaan, ansaitsisivat jonkun huomattavan palkinnon. Rooma vapautti orjat, jotka olivat taistelleet sen puolesta yhteiskunnallisen sodan aikana, ja joku julistus, joka olisi kunnioittanut ystävän ja kansalaisen tittelillä sen nimen arvoisiksi osoittautuneita, olisi tehnyt kestävän vaikutuksen Algerian arabeihin. Mutta Ranskan juutalaiset eivät nähneet asiaa tässä valossa.

Taistelevan arabin rinnalla elää Algeriassa viheliäinen rotu, joka tulee toimeen vain häpeällisellä kaupankäynnillä, musertaa sen hyppysiin pudonneen onnettoman arabin, rikastuu ryöstämällä kanssaihmisiään. Kristillisen hallituksen, jota juutalainen hallitsi, sympatiat henkittiin tämän raukkamaisen rodun puolelle.

Millainen olio on Algerian juutalainen? Mikään täällä näkemämme ei voi antaa meille adekvaattia kuvaa, sillä juutalainen kiskonta, joka on joissain maissa saavuttanut uskomattomia mittasuhteita, ei ole verrattavissa heidän Algerian arabeja kohtaan harjoittamaansa kiskontaan.

Edesmenneen keisari Napoleonin kirjettä, joka oli osoitettu marsalkka Mac-Mahonille, Magentan herttualle ja Algerian kenraalikuvernöörille, voidaan siteerata erään esimerkin tuhannesra esittämäksi:

Marraskuussa 1861 kaksi maanviljelijää Djebelan heimosta (Mostaganemin alueelta), joita oli usean vuoden ajan koetellut pitkäaikainen kuivuus, oli jyvien puutteessa. Alueen johtohenkilöt yhdessä näiden kahden maanviljelijän kanssa kääntyivät erään paikallisen juutalaisen puoleen. Juutalainen suostui antamaan heille mitä he halusivat kohtuuttomaan 36 frangin sentmeri (100 kg) hintaan. Tämä oli palautettava hänelle seuraavana vuonna ei rahana vaan tuotteiden markkina-arvolla. Nyt, elokuussa 1862, vilja oli seitsemän frangia per 100 kiloa arvoltaan, ja Djebelan kansan oli annettava juutalaiselle lähes 6 sentmeriä yhdestä. Toisin sanoen, heidän oli lainattava 5 100 prosentin korolla.

Kiskonta on todella pelottavaa. Palkanmaksupäivän aattona turkkilaiset ja spahit lainaavat juutalaiselta frangin, sopien maksavansa kaksi seuraavana päivänä. Vuoden jatkuvana tämä tekisi lainaajalle 100 frangin hinnaksi 3 650 frangia. Tästä johtuen paikalliset arabit katsovat juutalaista pilkallisesti ja halveksivasti, mikä on helposti ymmärrettävissä. Juutalainen voi astua minä tahansa vuorokauden hetkenä arabin taloon tai telttaan. Heidän naisensa eivät edes vaivaudu hunnuttautua, mikä on ankara islamilainen tapa. Ei kukaan turkkilaisuskoinen nainen koskaan esiinny vieraalle ilman huntua. Mutta nämä naiset eivät pidä juutalaista miehenä. Arabi pitäisi itseään heti ikuisesti kunniattomana, jos hän tappaisi juutalaisen. Jos karavaanin kimppuun hyökätään, ja hyökkääjät paljastuvat juutalaisiksi, niin heidän henkensä säästetään heti.

Bou-Saadassa voi nähdä juutalaisia kyyhöttämässä saastaisten rasvaisten vuotien päällä, sieltä he vakoilevat arabeja kuin hämähäkki kärpästä. He kutsuvat arabia, ympäröivät hänet ja yrittävät lainata hänelle rahaa, jonka puolesta he puhuvat hänelle saadakseen allekirjoittamaan tietyn paperin. Arabi-raukka vaistoaa vaaran, epäröi ja kieltäytyy. Mutta hänen juomishalunsa kiihottaa häntä. Juutalainen näyttää rahoja tietyin elein, jotka vain hän osaa tehdä. Arabia ajattelee hauskoja hetkiä, jotka hän voi viettää näin tarjotun rahan turvin. Hän antaa myöten, tarttuu paperiin ja allekirjoittaa sen rasvaisen paperin, jota voidaan hyvin kutsua hänen kuolintodistuksekseen. Kuuden kuukauden kuluttua hän on velkaa 10 frangia; vuoden kuluttua 20; ja kolmen vuoden kuluttua 600 frangia. Silloin juutalainen myy arabi-raukan maatilan, jos tällä sellainen on; muuten tämän kamelin tai hevosen; sanalla sanoen kaiken mitä arabi omistaa. Jopa arabipäälliköt harvoin pääsevät pakoon näiden ahnaisen pirujen sorkkia; nämä pirut ovat siirtokunnan vitsaus, tauti, koskaan parantumaton haava, "suuri este arabi-sivilisaation tiellä".

Kun Ranskan armeija on kutsuttu saattamaan alamaiseksi kapinallinen heimo, juutalaisparvi seuraa sitä ja ostaa ilmaiseksi siepatun saaliin, jonka se myy takaisin arabeille heti kun Ranskan armeija on vetäytynyt. Jos esim. takavarikoidaan 6 000 lampaan lauma, nousee kysymys mitä näiden lampaiden kanssa voidaan tehdä tällä kaukaisella seudulla. Ajaa ne kaupunkiin? Ne kuolisivat matkalla, sillä niitä ei voida ruokkia, kun ylitettävällä alueella ei ole vettä. Toisaalta tarvittaisiin suuri joukko miehiä paimentamaan sellaista laumaa. Ehkä kaksi kertaa koko armeijan osastoa suurempi. Tappaa ne? Mikä joukkoteurastus, mikä häviö! Siellä on juutalaisia, jotka anovat, kerjäävät, pyytävät saada ostaa ne kahden frangin kappalehinnalla -- lampaat joiden arvo on hyvinkin 20 frangia per kappale. Heidän pyyntöönsä suostutaan. Seuraavana päivänä alkuperäiset omistajat lunastavat lampaat viiden frangin kappalehinnalla.

Juutalainen on koko etelä-Algerian herra. Siellä on tuskin arabia, joka ei olisi velkaa juutalaiselle, sillä arabi ei pidä sen maksamisesta, mitä on velkaa. Hän mieluummin uudistaa erääntyneen laskunsa 100 tai 200 prosentin korolla. kaikkialla etelässä juutalaiset elävät vain laittomalla kiskonnallaan, ja paikan todelliset kauppiaat ovat mozabiteja.

Algerian juutalaisille on annettu kansalaisoikeudet aikana, jolloin taistelimme Saksan kurinalaista armeijaa vastaan. Varmastikaan juutalaiset eivät ansainneet sitä, he kun vain kiskovat korkoa, petkuttavat ja keinottelevat. Yksikään heistä ei kynnä, kastele puutarhoja tai karsi viinipensaita, samalla kun hyvin harvat näistä viekkaudella syrjäytetyn Eesaun jälkeläisistä ovat käsityöläisiä. Kukaan heistä ei riskeerannut elämäänsä taistelussa kuten nuo urheat arabit, jotka yhä uudelleen voittivat sankarin nimen taistellessaan Ranskan kohtalon kulussa.

Kun arabi-parat uhrasivat henkensä Ranskan hyväksi Preussin sodan aikana, Algerian juutalaiset sitä vastoin iloitsivat sen tappiosta rivon kyynisesti. Uutisten tultua Sedanin tappiosta juutalaiset olivat, niin sanoakseni, ilosta huumaantuneina ja tömistivät jalkojaan onnesta sekä tanssivat kaduilla. Liikuttava tapaus sattui tuohon aikaan. Juutalaiset paiskasivat onnettoman keisarin (patsaan?) katukiveykselle, jolloin muutama paikallinen arabi poimi kappaleet ylös kunnioittavasti. Mikä spektaakkeli, nähdä kauniin kuningaskunnan omistautunut hallitsija jätettynä vain muutaman uskollisen arabin seuraan, jotka vielä muistivat hänen kerran vierailleen heidän luonaan kaikessa loistossaan, ja silloin hän oli kiinnostunut heistä ja yrittänyt rehellisesti vapauttaa heidät juutalaisten kiskonnasta! Ylläolevat tosiasiat kuitenkin vain vahvistivat juutalaista Crémieuxia kurjassa suunnitelmassaan. Kuten hän sen itse ilmaisi, hän tunsi "sellaista iloa, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut elämässään, kun hän nyt kykeni suomaan tuhansille uskonveljilleen Ranskan kansalaisen tittelin".

Arabit tietysti kapinoivat ja amiraali Gueydon sanoo:

Tämä määräys oli kapinan syy. Paikalliset asukkaat olivat äärimmäisen vihaisia. He olivat ällistyneitä nähdessään Ranskan kansalaisiksi korotettavan tuon ruokottoman kansan, jota he olivat aina pitäneet matelevina, halveksittavina ja kurjina pelkureina. "Miksi tämä etuoikeus pitäisi suoda heille," he huudahtivat oikeutetusti. "Ovatko juutalaiset koskaan, kuten me, vuodattaneet vertaan Krimillä, Italiassa tai Meksikossa? Onko heiltä jäänyt 10 000 vankia Saksaan?"

Kun arabeille kerrottiin Crémieuxin määräyksestä, heidän vihansa muuttui syväksi ivaksi ranskalaisia kohtaan. Arabin ylpeä henki nostettiin korkeimpaan viritykseensä ajatuksella, että juutalaista pidettiin häntä parempana. Ranskalaiset he näkivät samassa valossa kuin juutalaiset.

Kapina puhkesi, kun muhamettilaisväestö sai selville vuoden 1871 tammikuun lopulle tultaessa, että juutalaiset oli valittu hoitamaan valamiesten tehtäviä. Vasta silloin he tajusivat, että he voisivat tulla lain silmissä juutalaisia alemmiksi. Silloin suuri arabipäällikkö, Mokrani, keräsi arabit aseisiin ja lähetti takaisin lunnialegioonan ristin, millä teolla hän teki tunnetuksi, että hän piti kuolemaa parempana kuin alistumista loukkaukseen, joka oli heitetty hänen rotunsa päälle asettamalla juutalaiset arabien yläpuolelle.

Nämä arabipäälliköt olivat intohimoisen kiintyneitä aseisiin ja tulisiin hevosiin, he olivat sotaisia ja majesteetillisia jalustimilla, urheita ja arvokkaita toivottaessaan vieraana tervetulleiksi telttojensa oviaukolla, mahtipontisia ja täynnä komeilua neuvotellessaan ranskalaisten upseerien kanssa, joiden urheus oli lumonnut heidät vuosien vastarinnan jälkeen. He olivat ylpeitä pitäessään viittojensa päällä kunnialegioonan merkkiä, tänään lakastunutta kukkaa, tänään prostituoidun vertauskuvaa, mutta joka ennen merkitsi rohkeutta, lahjakkuutta tai hyvettä. Hirvittävä vihollinen, rehellinen ystävä, Mokrani, voitti aseellisella sankariteolle, mes miestä vastaan kamppailulla kunnialegioonan ristin, kun hän tappoi omin käsin agitaattori Bou Baghlan, vaikka tämä oli partisaaniensa ympäröimä. Kun ranskalainen upseeri ojensi hänelle juutalaisen Crémieuxin käskyn, hän sylki sitä ja palautti sen lähetille sanoen: "En aio koskaan totella juutalaista." Tämä mies, jonka vaistot olivat mitä jalomielisimmät, kieltäytyi hyökkäämästä Ranskaa vastaan kun se oli sodassa Saksan kanssa. Hän ritarillisesti pitkitti sodan julistamista siihen saakka kunnes ranskalaiset saattoivat mielensä mukaan järjestellä kaikki joukkonsa. Sitten hän palautti koristeensa kenraali Augeraudille ja samalla kun hän hovimiesmäisesti kiitti tätä menneestä huomaavaisuudesta, hän julisti nyt sodan, nootti päättyi seuraaviin sanoihin: "Jos jatkoin Ranskan palvelemista, se johtui sen sodasta Preussin kanssa, ja en tahtonut lisätä tilanteen vaikeuksia. Nyt on kuitenkin rauha palautunut, ja minä aion palauttaa myös vapauteni."

Mokrani kaatyi kuin sankari. Hän etsiytyi omaan kuolemaansa, sillä hän oli haluton palvelemaan nyt niin rappeutunutta Ranskaa, tai taistelemaan maata vastaan, jota hän niin rakasti -- maata, jonka vieraana hän oli ollut. On arabialainen tapa, että rikkoutumattoman ystävyyden on aina vallittava samalle aterialle osallistuneiden miesten kesken. Kun murtaa leipää arabin kanssa, lujittaa ystävyyden joka tulee kestämään kuolemaan saakka. Tehdäkseen kuolemansa varmaksi, hän -- tämä sankari vailla vertaa -- jätti hevosensa, joka ehkä olisi napannut herransa tuhon partaalta. Hän kohtasi Ranskan zuaavit ja marssi epäröivän rivistönsä johdossa eteenpäin, kunnes luoti osui häntä otsaan.

Sidi Mokrani piti sanansa. Hän ei totellut juutalaisia. Ranskalaisten sotilaiden joukossa, jotka aikojen kohtalokkuus oli kiristänyt surulliseen välttämättömyyteen kantaa miekkaa noiden puolesta, jotka elävät varkauksilla ja kiskonnalla, monet itkivät ja ehkä kadehtivat urhean arabipäällikön kohtaloa.

Juuri kristittyjen äitien poikien oli uhrattava henkensä turvatakseen kiskojille, Algerian varkaile, oikeudet jotka oli myönnetty heille, jutta joita heillä itsellään ei ollut rohkeutta puolustaa.

Kenraali Bouzet sanoo:

Juutalaisesta ei voi tulla sotilasta. Sota ei ole laisinkaan hänen elementtinsä. Mutta jos juutalaiset ovatkin täydellisiä pelkureita, ovat he ilman sääliä. Arabit jotka antautuivat luottaen Ranskan upseerien ja kenraalien kuulutettuun ja painettuun sanaan, murhattiin juutalaisten toimesta, ja näin Ranskan armeijan tunnustettu hyvä maine parjattiin ja tuhottiin iäksi.

Sen sijaan että olisi totellut kunniansa ääntä ja teloittanut muutamia kurjia juutalaisia vangiksi saatujen sankarien asemasta, upseeri lausui "tulta" totellen juutalaisen Crémieuxin käskyä, joka häpäisi ranskalaisten upseerien juhlallisia lupauksia. Arabiparka kaatui päätään heiluttaen, ikäänkuin sillä tavalla hiljaa protestoiden ranskalaisen kirjoittamaa valhetta vastaan. Vieläkin inhottavampaa on se, että urheat arabit suljettiin pois sen armahduksen piiristä, joka suotiin muille paikallisille asukakille. Armahdus myönnettiin juutalaisille, jotka olivat salamurhanneet, työstelleet ja polttaneet; mutta armahdusta ei ulotettu miehiin, jotka olivat taistelleet vapautensa turvaamisen puolesta.

On mielenkiintoista nähdä kuinka kansalliskokous menetteli lopulta tämän kysymyksen suhteen. Ajatetletko että enemmistön ,uodostavien ei-juutalaisten keskuudesta löytyi mies, joka nousi ja osoitti ivallisesti fanaattista vanhaa juutalaista, Crémieuxia, joka oli oman kansansa etujen nähden nostattanut pelottavan kapinan, joka vaati niin monen ranskalaisen hengen? Jos, niin olet surulisesti erehtynyt. Kukaan ei uskaltanut olla miellyttämättä juutalaisia, kukaan ei uskaltanut julistaa totuutta ja näyttää asioita niinkuin ne ovat. Nykyajan ihmiset poikkeavat entisajan väestä, joka kohtasi kuoleman todistaessaan mielipidettään.

Crémieux onnistui. Hän hyötyi Ranskaa kohdanneista onnettomuuksista puskiessaan omaa kansaansa eteenpäin. Se on tyypillinen juutalaisen diplomatian keino, jota he ovat noudattaneet vuodesta 1791 lähtien. Olkoon sota, rauha, kapina, reaktio, he etsivät aina omaa suuruuttaan, ja he edistyvät aina ei-juutalaisten taantuessa.

Ennen kuolemaansa Crémieux ilmaisi toiveen, että seuraava yksinkertainen mutta kaunopuheinen muistokirjoitus pitäisi kaivertaa hänen hautakiveensä: "Isaac-Adolphe Crémieuxille, Universal Israelite Alliancen presidentille."

Crémieuxin suuri aikaansaannos oli L'Alliance Universelle, ja hän oli oikeassa sanoessaan, että tämä instituutio oli kaunein ja ihmeellisin nykyaikana perustetuista.

Allianssi sellaisena kuin se itse asiassa on olemassa, on peräisin vasta heinäkuulta 1860. Sen ensimmäinen suuri kokous oli 30.3.1861, mutta todellisuudessa tämä allianssi oli tuolloin jo ollut olemassa monen vuoden ajan.

Kokoukseen pääsy on yksinkertaista. Jokaisesta juutalaisesta voi tulla allianssin jäsen sen kautta, että hän maksaa kuuden frangin suuruisen vaatimattoman jäsenmaksun.

Allianssia hallitsee keskuskomitea, jossa on 60 jäsentä. Keskuskomitean majapaikka on Pariisi, ja koko allianssin jäsenkunta valitsee sen jäsenet yhdeksäksi vuodeksi. He puolestaan valitsevat joka vuosi presidentin, kaksi varapresidenttiä, rahastonhoitajan ja sihteerin, joka hoitaa allianssin asioita.

Looshi, niin sitä kutsuakseni, voidaan perustaa joka paikkaan, missä seurue nousee kymmeneen, ja sillä on vapaus toimia niin kuin se itse sopivaksi näkee kaikissa puhtaasti paikallisissa asioissa, joista sen on kuitenkin kannettava täysi vastuu.

Looshit ovat kirjeenvaihdossa keskuskomitean kanssa, jolle ne ilmoittavat kaikki juutalaisia kiinnostavat asiat, ja palkkioksi siitä niille kerrotaan allianssin kehittymisestä.

Herra Moses A. Dropsie Philadelphiasta on keskuskomitean kunniajäsen, sanoin on herra Isaac S. Myer (Meyer?) New Yorkista.

Allianssin kapitaali on tietysti rajoittamaton, mutta nöennäiset luvut yhdistyksen käyttövaroista ilmoitetaan yhtenä miljoonana frangina. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta, ja ilmeisistä syistä johtuen, koko Euroopan lehdistö on ystävällinen allianssille. Mutta juutalaisilla on sata muuta sanoma- ja aikakauslehteä, jotka kääntyvät vain juutalaisväestön poikien puoleen, ja joista muutamia mainitsemme alapuolella:

• Les Archives Israelites;
  
  
• L'Univers Israelite (Pariisista);
  
  
• La Famille de Jacob (Avignonista);
  
  
• The Jewish Chronicle;
  
  
• The Jewish World (Lontoosta);
  
  
• The Jewish Messenger (New Yorkista);
  
  
• The Wiemer Israelite;
  
  
• The Lebanon (Mayemcestä);
  
  
• The Volkszeitung (Magdebourgista);
  
  
• The Allgemeine Zeitung des Judenthums;
  
  
• The Vessilo Israelitico (Casalesta);
  
  
• The The Corriere Israelitico;
  
  
• L'Educatore Israelitico;
  
  
• The Famiglia Israelitica;
  
  
• Ben Chanomia;
  
  
• Ben Hanania;
  
  
• Der Orient;
  
  
• The Maggio;
  
  
• L'Ariel of Jerusalem
  
  
• The Speranza (Smyrnasta);
  
  
• The Jaetz (Bukarestista)...

Allianssi ei ole ranskalainen, saksalainen tai englantilainen, vaan juutalaisten allianssi. Tästä syystä se edistyy ja vaurastuu.

Heti kun juutalainen pannaan vankilaan varkaudesta, jopa planeettamme etäisimmässä kolkassa, suurlähettiläät, konsulit, tulkit tulevat kiihtyneiksi, liikuttuneiksi, vaihtavat nootteja ja protestoivat. Juuri tämän vuoksi juutalaiset diplomaatit järkyttävät taivasta ja maata saadakseen diplomaattikuntaan omaa rotua edustavia miehiä, kuten esimerkiksi Roustan, Ranskan Washingtonin lähettiläs.

Uhraukset, joita juutalaiset ovat aina valmiita tekemään omiensa puolesta, voidaan nähdä myös siinä ruhtinaallisessa tavassa, jolla he ovat perustaneet kouluja ja tehneet lahjoituksia itämaille. Nämä rahat on varmasti otettu ei-juutalaisilta, mutta juutalaisten toimia ei pidä arvioida meidän ajatustemme avulla, sillä niillä ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme.

Turkkilaisista arvopapereista saaduilla tuloilla Maurice de Hirsch saattoi antaa miljoonan itämaiden juutalaisille kouluille; Hondurasin liikekaupoista saaduilla tuloilla juutalainen Bischoffsheim perusti tyttökoulun, joka tunnetaan "Bischoffsheimin instituuttina", jne.

juutalaisilla on nykyään Syyriassa, Marokossa, Tunisiassa, Irakissa ja Jerusalemissa 36 koulua, joissa on yli 7 000 koululaista, joista 5 400 on poikia ja 700 tyttöjä.