Miksi juutalainen menestyy -- Osa II


by Ewald Smith




LUKU 7: Paroni Hirsch -- Juutalaisten yläluokka


Paroni Hirsch asuu Pariisissa. Hän on todellinen kosmopoliittisen juutalaisen perikuva. Hänellä on korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin Rothschildeillä. Hän on paroni, jos sen suotte, kun taas Rothschildit ovat paroneita. Rothschildit väittävät edustavansa kollektiiviä, paroni taas pysyy syrjässä, seisoo erillään ja jopa pidättyy liian läheisestä yhteydestä omaan perheeseensä, jonka hän jättää, niin sanoakseni, huomaamattoman aseman hämärään. Hän on sulttaani, ja hänen perheensä on hänen haareminsa.

Mutta paronilla ei ole Rothschildien ylpeyttä ja kopeamielistä ilmapiiriä, joita viimeksi mainittuja epäröi lähestyä, vaikka kohtaisi heidät samassa salissa. Itseensä tyytyväinen nousukas, Hirsch, on paljon avoimempi, rehdinpi, mutkattomampi tavoissaan kuin juutalaisten prinssit, sanalla sanoen, vähemmän naurettava. Hän on epäilemättä röyhkeä, mutta hänen röyhkeytensä on naljailevaa ja tavallista. Hänellä on hengästyneet, punaiset kasvot, laajentuneet sieraimet, ja hän nauttii elämästä, koska hänellä ei ole juutalaisten keskuudessa nin yleistä maksatautia. Hän on hyvänlaatuinen kaveri, jonka luonteeseen kuuluu naljailu.

Hänen ja Rothschildien välillä huomattava tapojen erilaisuus on helposti selitettävissä. Rothschildit ovat perineet yhteiskunnallisen asemansa vanhemmiltaan, jotka kokevat ensimmäiset nolaukset. He uskovat olevansa aristokratian vesoja, "kuuluvansa aristokratiaan". Sitä vastoin Hirsch uskoo aristokratian kuuluvan häneen.

Hirsch on ilman apua askel askeleelta omin ponnistuksin saavuttanut tuon paikkansa hienoston maailmassa. Hän tietää jokaisen omantunnon käyvän hinnan. Kuten Bismarck ja Gambetta, myös Hirsch on ihmisen halveksija, mutta paronin tuntema ylenkatse on sekoittumaton.

Jos Bismarck arvioi totuudenmukaisesti kaikkia niitä tekoja, joita hänen edessään polvistuvat diplomaatit ja poliitikot suorittavat, hän ei voi eikä hän halveksikaan ihmiskunnan jaloja piirteitä, kun hän ajattelee tuhansia tuntemattomia sankareita, jotka ovat yhrautuneet Saksan kunnian vuoksi. Vaikka Gambettalla olikin ympärillään mitä halveksittavimpia esimerkkejä ihmisten liehakoinnista, hän ei unohtanut sitä, että uran alussa monet epäitsekkäät ja vilpittömät miehet tukivat häntä, luullen avustavansa periaatteen voittoa. Hirsch ei ole koskaan eläessään nähnyt ihmisolentoa, joka on kääntynyt hänen puoleensa muuten kuin rahan pyyntäminen mielessään.

Hirsch on noussut siinä suhteessa kuin Ranskalla on sujunut huonosti. Vain muutamia vuosia sitten jopa säädyllinen keskiluokka kieltäytyi ivallisesti hänen kutsuistaan, mutta nyt jaloimmat aristokraatitkin tuntevat itsensä onnellisiksi noustessaan, kuuluisia portaita ylös hänen palatsissaan, jonka arkkitehti allekirjoitti juuri niin kuin Rafael olisi saattanut allekirjoittaa jonkun mestariteoksensa -- Emile Peyre Fec.

Juuri noiden portaiden huipulla seistessään paroni sanoi eräänä päivänä pojalleen, samalla kun katseli heitä kohti nousevia herttuoita, prinssejä ja markiiseja: "Kahdenkymmenen vuoden kuluttua he ovat joko vävyjämme tai talonmiehiämme."

On muutamia henkilöitä jotka katsovat Rothschildien taloa samassa valossa kuin vanha ranskalainen aatelisto ennen katsoi Ranskan kuninkaallista taloa.

Rothschildien kohtalo on outo ja eriskummallinen, ja sitä koskettelemme toistaiseksi vain mitä tulee heidän sosiaalisiin yhteyksiinsä.

Me olemme jo maininneet herttuatar L'Angoulémen kaunopuheisesta mutta lakonisesta olankohautuksesta, kun hänelle esitettiin madame Rothschildin mukaan ottamista hänen parheen huoneen seurueeseensa.

Oli tarpeen rukoilla apua kaikilta eurooppalaisilta diplomaateilta, jotta Rothschildeille olisi sallittu pääsy -- ei hoviin (olisipa tämä tapahtunut, niin kaikki kamariherrat olisivat suoraa päätä jättäneet eroanomuksensa) -- vaan vastaanotoille, joita pidettiin Tuileriesillä suurina juhlapäivinä, ja jonne ei itse asiassa ole koskaan kielletty pääsyä kunnioitettavilta henkilöiltä.

Kolme kertaa päävahtimestarit kielsivät pääsyn Rothschildeilta, kun nämä yrittivät astua Tuileriesille noihin juhlatilaisuuksiin; kolme kertaa he toistivat yrityksen viehättävästi hymyillen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Julkaisemme pienen episodin mielenkiintoisia detaljeja Esther-Rebecca de Rothschildin tapauksesta, josta on aikaa muutama vuosi.

Eräs muinaisen Siionin moderneista valoista, rehellisen juutalaisväestön vaimo, tytär ja sisar, omistautui kultaisen vasikan palvonnalle ja uskoi olevansa oikeutettu kohtelemaan kuninkaita vertaisinaan.

Hän käski valjastaa hevosensa ja itsensä ajettavaksi Tuileriesille. Mutta siellä -- julma pettymys -- häneltä evättiin sisäänpääsy.

Kipeimpään kohtaloonsa pistettynä hän palasi kotiin.

Kyyneleet virtasivat hänen silmistään. "Jerusalem," hän kiljui. "Jerusalem, mikä loukkaus sinun kansaasi kohtaan." Ylimääräisiä pikalähettejä lähetettiin välittömästi Saksan hoveihin tekemään tätä suurta tapahtumaa tunnetuksi. Kuninkaita kiihotettiin, neuvostoja kutsuttiin kokoon, ja diplomaatit keskustelivat tapahtuneesta. Metternich tarttui kynäänsä. Itävallan suurlähettiläs kiirehti Tuileriesille. Lopulta ylpeys taipui -- kaksoisovet aukenivat ja paronitar astui lumoavaan piiriin. Silloin juutalaiset riemuitsivat kaikkialla. Vuoret hyppivät kuin oinaat, kukkulat kuin karitsat, pajuihin riippumaan jätetty harppu värisi uudelleen juutalais-tyttärien alla. Tämä juutalaishelmi pantiin kahden kristillisen timantin väliin, jotka kimalsivat niin loisteliaasti, että ne saattoivat varjoon kaiken hänen herättämänsä hälinän.

Nämä vastenmielisyyden tunteet kestivät kauan aikaa. Vuonna 1846 aiottiin Badenissa järjestää tanssiaiset äskettäin saapuneen vieraan mahtimiehen kunniaksi. Kolmen henkilön komitea nimitettiin valvomaan yksityiskohtia, heihin kuului Maurice de Haber. Kaksi muuta kieltäytyivät hyväksymästä juutalaista kollegakseen, vaikka tämä kollega oli Haber, miljonääri-pankkiiri Kölnistä, ja myös sukulaisuussuhteessa Ranskan marsalkan, Grouchyn perheeseen. M. de Haber lähetti sekundanttinsa, mutta nämä kaksi herrasmiestä kieltäytyivät taistelemasta hänen kanssaan, vaikka he ilmaisivat halukkuutensa taistella, kenen tahansa hänen ystävänsä kanssa. He pitivät häpeällisenä mitellä miekkaa juutalaisen kanssa.

"Asian outo piirre," sanoi Archives Israelites, "oli se, että M. de Haber ei ollut enää uskonnoltaan juutalainen vaan protestantti." Mlle. de Haber, hänen tyttärensä, oli kääntynyt katolilaisuuteen yksinomaisena tarkoituksenaan naida M. de Grouchy.

Juutalaisten hellittämättömyys ja kärsivällisyys loukkausten kestämisessä, sekä juutalaisten tapa teeskennellä huomaamattomuutta tiettyjen asioiden suhteen, ovat heidän yhteiskunnallisen menestyksensä syyt. James Rothschild vanhempi kutsuttiin seurapiireihin suuressa määrin klovnin ominaisuudessa. Hän huvitti ihmisiä jutuillaan ja sana-sutkauksillaan.

Hän oli äärettömän saita. Eräänä päivänä eräs herrasmies meni Dumas vanhemman luo pyytämään 500 frangin lainaa. Jalomielinen vanha mies oli, käyttääkseni hänen omaa ilmaustaan, "kuiva." Asia oli kuitenkin kiireellinen. Dumas otti kynänsä ja kirjoitti paroni James Rothschildille älyä tihkuvan kirjeen, pyytäen 25 louisin lainaa. Miljonääri ei edes vastannut hänelle. Muutamia kuukausia myöhemmin nimikirjoitus-mania iski Pariisiin.

"Nyt näillä papereilla on arvoa," kysyi paroni ystävältään.

"Riippuu kirjoittajista."

"Katsotaan, minulla on yksi, jonka aion näyttää teille." Hän otti esiin Dumasin lähettämän. Heti hänelle tarjottiin sitä kymmenen louisia, minkä hän hyväksyi.

Dumas kuitenkin kosti nokkelalla sanonnalla. Hyväntekevaisyys-myyjäisissä erän nainen pyysi paronia laittamaan jotain hyväntekeväisyyttä varten isoon puuvatiin.

"Mutta minä olen jo laittanut jotain," sanoi rahamies.

"Minä en nähnyt," sanoi nainen, "mutta uskon teitä."

"Ja minä," sanoi Dumas, "näin hänen, mutta en usko häntä."

Jopa hänen uskonveljensä moittivat hänen ahneuttaan ja saituuttaan. Les Archives Israélites kertoo läksytyksestä, jonka hän sai Marcus Praguelta, hyvin hartaalta juutalaiselta.

Eräänä päivänä Yom Kippourin aikana James Rothschildia pyydettiin tuomaan Arkista ulos Sepher. Hän pyysi Marcus Draqueta huolehtimaan rukouskirjastaan. Paroni huomasi jälkimmäisen tutkivan mielenkiinnolla hänen rukouskirjaansa, joka oli loistavasti sidottu kansiin.

"Machsorini näyttää miellyttävän teitä," hän sanoi.

"Paljonko maksatta siitä minulle?"

"Mitä paroni," vastasi Prague, joka oli harras lainseuraaja, "Tällaisessa paikassa ja tällaisena päivänä kävisitte kauppaa?"

Hän ei koskaan ottanut huomioon ynseitä kieltoja. Seuraavan ankaran läksytyksen antoi hänelle huomattava aristokraatti, d'Orsay.

Eräänä päivämä paroni oli pelaamassa vistiä herrasmiesten talolla, ja yksi louis putosi vahingossa lattialle. Välittömästi hän herkesi pelaamasta, tarttui pöydällä olevaan kynttilään ja oli juuri ryhtymäisillään metsästämään louisiaan.

"Älkää vatvatko itseänne, paroni," sanoi eräs läsnäolevista herroista, joka oli juuri d'Orsay, "olkaa hyvä, pankaa kynttilä pöydälle. MInä järjestän teille valoa."

Ja hän sytytti hiljaa kynttilän liekissä 1 000 frangin setelin, jonka kanssa hän auttoi paronia löytämään louisinsa.

Nykyään Rothschildit eivät kuitenkaan pelkää kohtaavansa aristokraattia, joilla on d'Orsayn itsenäinen henki.

Aristokraatit, ainakin lehdissä esiintyvät hahmot, kirjaimellisesti matelevat Rothschildien, Seligmanien, Belmontien ja vastaavien jaloissa. Aristokraatit pitävät itseään erityisen arvostettuina, kun nämä juutalaiset kestitsevät heitä.

Tämä rappeutuminen on kuitenkin yleisempää amerikkalaisten ja ranskalaisten keskuudessa, sillä me tiedämme että Venäjällä ja Saksassa juutalaisia otetaan harvoin mukaan seurapiirien hienostuneisiin ympyröihin.

Vuoden 1884 alussa Madame Ephrussi meni Pietariin, ja johtuen jankutuksesta ja vaikutusvallasta, jotka oli laitettu toimimaan kauan ennen hänen saapumistaan, Venäjän keisarinna oli suostuteltu sallimaan se, että Madame Ephrussi esiteltäisiin hänelle Talvipalatsissa. "Seremoniamestari," kertoo Wienissä julkaistu Political Correspondence -lehti, "kysyi kuinka hänen pitäisi esitellä juutalaisnainen hänen majesteetilleen. "Esitelkää hänet minulle, sanoi keisarinna, kun hän on valmis lähtemään!"

Niinpä Alphonse de Rothschildin tytär (Madame Ephrussi) esiteltiin keisarinnalle, kun hän oli lähtemäisillään salongista, missä keisarinna viihdytti useita ladyja tunnetun suloisesti. Mitä tulee Madame Ephrusssiin, jota tuona päivänä verhosi todellinen rubiinikaivos, keisarinna ei edes katsonut häneen tai vaihtanut sanaa hänen kanssaan.

Muutamia vuosia sitten Itävallan hallitus, joka muuten on rahallisesti juutalaisten käsissä, kieltäytyi vastaanottamasta A.A. Keyleytä lähettiläänä Yhdysvalloista, koska hän oli naimisissa juutalaisnaisen kanssa.

Olemme jo nähneet kuinka saksalaiset upseerit kohtelivat Bleichroederin poikaa. Seuraavassa La France -lehden Saksan kirjeenvaihtaja kuvailee tapaa, jolla Berliinin seurapiirit ottivat vastaan Rothschildin tyttären maaliskuussa 1884:

Antisemitismistä puheenollen, tässä on tähän asti julkaisematon tarina, joka nyt kiertää Berliinin salongeissa. Pankkiiri Rothschildin tytär esiteltiin tänä talvena hovissa, mutta hovin ensimmäisessä tanssiaisissa kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota tai vaihtanut sanaa hänen kanssaan. Lyhyesti sanottuna, kukaan ei piitannut hänestä; hän ei saanut edes tanssikutsua, minkä johdosta hän vuodatti katkeria kyyneliä kotiin palattuaan. Siitä huolimatta hän jälleen ilmaantui seuraaviin tanssiaisiin, jotka pidettiin vanhassa linnassa, missä häntä kohtasi samanlainen vastaanotto.

Hovin kolmansissa tanssiaisissa Saksan kruununprinssi sääli nuorta juutalaisnaista ja käski erästä upseeria kutsua hänet tanssiin.

"Hänen korjeutensa kruununprinssin käskystä," sanoi upseeri neiti Rothschildille, "minun on pyydettävä teitä seuraavaan katrilliin."

Sen pankkiirin tytär, joka verotti Ranskalta viisi miljardia vuonna 1871, hyväksyi mielihyvin kutsun.

Näiden juutalaisten edessä poltettu suitsutus selittää jossain määrin kuinka rodut rappeutuvat. Rooma näki samanlaisen degeneraation. Juvenalis kertoo kuinka patriisit, joiden esi-isät olivat valloittaneet maailman, kerjäsivät itselleen paikkaa rikastuneiden orjien poikien pöydässä.

Joidenkin mielestä Rothschildien taloon astuminen vastaa hovissa esitellyksi tulemista, vaikka juutalaiset vastaanottavatkin vieraansa ylenkatseellisesti. Kreivi Vasili sanoo kirjassaan Recollections of the Society in Berlin juutalaisesta Bleichroederista:

Tosin hän palvelee kanssaihmistään, mutta pankkiiri kokee paholaismaista mielihyvää saattaessaan vastaanottajan tuntemaan suosion painon. Hän on erityisen mielissään nöyryyttäessään saajaa vulgaarilla tuttavallisuudelleen."
Parono Alphonse on vasta 57-vuotias, mutta hän näyttää 70-vuotiaalta. Hän on pieni mies, jolla on vaalea poskiparta ja muutamia hajanaisia hiuksia päässään. Hänessä henkilöityy rotunsa ennenaikainen raihnaisuus. Mikä on silmiinpistävää hänen fysionomiassaan, on katseen tyhjyys, silmien alituinen siristely. Eräs ulkomainen diplomaatti sanoi kerran: "Tuntuisi siltä kuin kullasta -- jota tämä mies on tarkastellut koko elämänsä ajan -- tuleva metallinen heijastus olisi pilannut hänen näkönsä, niin kuin käy usein työläisille, jotka kutovat vaatteita erityisen hienosta kankaasta."

Alphonsella, joka on hyvin kopea käytökseltään, on kuitenkin sitä, mitä voidaan nimittää kansanomaisiksi vaistoiksi. Hän pitää Pariisiin menemistä tuntemattomana, ja siellä hän esiintyy valokuvaajana myyjättärien ja kukkaistyttöjen kanssa, joiden seurasta hän löytää erityistä charmia.

Hänen veljensä Edmund on todellinen perikuva juutalaisesta kaupanpitäjästä. Hänellä on punertava parta, ja hän miellyttää naissukupuolta hävyttömällä ja rahvaanomaisella käytöksellään.

Hän nöäyttää mieheltä, joka on alituisesti uppoutunut etsimään jotakin, jota hän ei voi löytää.

Toisella veljellä, Gustavella, joka omaa kastanjanvärisen parran ja kookkaan varren, olisi suhteellisen hienostunut esiintyminen, jos hän tietäisi kuinka astua huoneeseen ja poistua. Hän teeskentelee vielä pidättyvämpää käytöstä kuin muu perhe. Hänen vaimonsa röyhkeyttä ei pysty kuvailemaan.

Jokainen perheen jäsen on äreä ja oikullinen. Jotkut heistä kärsivät selkärangan sairaudesta; etenkin Edmund. Toiset, kuten Nathaniel, menettivät näkönsä varhaisella iällä. Häntä kuljetetaan vaunuissa noiden mahtavien huoneistojen läpi, joiden loistoa hän ei enää näe. Kuten kaikki juutalaiset, Rothschildit ovat huonosti kasvatettuja, pahantuulisia, aggressiivisia, ja keskellä äveriäisyyttä heillä on kurjuus, joka on peräisin kyllästyneisyydestä. Mikään ei kiihota heitä, heillä ei ole motiivia toimintaan. He ovat aikoneet orjuuttaa yhteiskunnan, ja saavutettuaan päämääränsä heistä tuntuu, että yhteiskunta on kuolemaisillaan heidän myrkyllisten henkäystensä johdosta, ja että heillä on vain kuollut ruumis käsissään.

Alphonse antautuu eräänlaisella katkeralla huumorilla ja leikkaavala ironialla kanssakäymiseensä yhteiskunnan kanssa, jota hän läpikotaisin halveksii, ja silloin tällöin hänen ylenkatseensa tulee ilmeiseksi niissä epäkohteliaissa ja siivottomissa vihjauksissa, joita hän sinkoaa läsnäoleviin.

Kuvatkaamme nyt miltä todellisuudessa näyttää näiden nykyajan kuninkaiden talojen sisustus.

Talot on rakennettu kuin teatterit tai linnoitukset, ja ne on barrikoitu varmasti sisäpuolelta.

Lontoolainen The World -lehti julkaisi muutama vuosi sitten mielenkiintoisia detaljeja, jotka koskevat Rothschildien St. Florentin kadulla sijaitsevaa asuinrakennusta:

Paroni Alphonse de Rothschild on juuri saattanut päätökseen Florentin kadun talonsa parannukset, ja se näyttää nyt todelliselta linnoitukselta. Seinille on rakennettu joukko rautaisia, vahvoja laatikkoja, ja pelkällä napin painalluksella arvokkaat pikkutavarat ja muut seinillä riippuvat koristeet putoavat näihin laatikkoihin. Jokainen maalaus on marokkolaisessa laatikossa, niin että vaikeassa tilanteessa kaikki voidaan pakata tunnissa.

Mutta olisiko heillä aikaa pakata?

Heidän Versallesin asuntonsa rakennettiin englantilaisen arkkitehdin, Paxtonin, johdolla, mutta kuten suuri ranskalainen arkkitehti, Delorme, on huomauttanut, Paxton ei alkuunkaan kyennyt pystyttämään rakennusta, joka ulkoisesti on sopusoinnussa ilmanalan, taivaan ja Ranskan tapojen kanssa, ja hänen työnsä tulos on sellainen epäilyttävän näköinen linna, jonka niin usein tapaa Englannissa. Versaillesin asuinrakennus vaikuttaa maanpakoon ajetulta.

Sisäosat ovat mielenkiintoisemmat. Kun on kulkenut laajan eteisen kautta, jonka katto on koristeltu upeasti, astuu pieneen huoneeseen, jossa on muutamia hienoja Philippe Rousseaun maalauksia. Sitten saavutaan suureen ruokailuhuoneeseen, jolla on miellyttävä ulkonäkö mukavine nojatuoleineen, jotka on verhottu punaisella sametilla. Yllätykset kuitenkin alkavat, kun astuu mahtavaan saliin, jota kutsutaan Ludwig XVI:n saliksi. Seiltä näkee riviin järjestettynä silmiensä edessä kaikki geniuksen ihmeet, jotka agentit ympäri maailmaa saattoivat haalia kokoon. Siellä on mestaritaideteoksia, veisteltyjä huonekaluja ja tunnettujen taiteilijoiden maalauksia. Taiteelliset pronssiesineet hienointa mallia ja työntaitoa koristavat tätä viehättävää huonetta, jonka katon on sommitellut Henty Lévy. Keskellä seisoo kuin profeetta tuo verraton klavesiini, joka kerran kuului Marie Antoinettelle; esine jonka näkeminen näiden juutalaisten käsissä kaduttaa. Nyt kulkijan huomion vetää puoleensa pieni hämärä sivuhuone. Se on kappeli, rukoukselle omistettu huone, se on hyvin yksinkertainen huone, jota koristaa vain Tooran rullat ja seitsenhaarainen kynttilänjalka. Lähellä sitä on perheen sali, jota myös kutsutaan Cordovan nahkojen saliksi. Sen nimi juontaa upeasti koristelluista mahkaverhoista, jotka esittävät Mardocheen voittoa. Nämä täysin säilyneet nahat ovat alunperin lähtöisin Flanderista. Ne ostettiin epäilemättä joltain espanjalaiselta valtiaalta. Ne ovat hyvin omituisia näytteitä niistä koristelluista, kullatuista nahoista, joista Cervantes puhuu niin usein. Tässä huoneessa on myös komea pöydänksnsi, kirjailtu hopealangalla, se on mitä mielenkiintoisin ja kallein artikkeli.

Huomio siirtyy nyt muutamiin kirjoihin eebenpuisessa laatikossa, jonka kannessa on ihmeellisesti kaiverrettu norsu.

Halukkaana saamaan selville ketkä ovat näiden ihmisten ystäviä, kirjallisia tuttavuuksia, kulkija menee kirjastoon. Sieltä löytyy Paul de Kock, Soulié, Pigault, Lebrun, Euginé Sue ja Jacobin History of France. Minkä ymmärtämyksen nämä kirjat antavatkaan sen suhteen, mikä on näiden ihmisten ja heidän vieraidensa maku!

Menkäämme nyt porrastasanteelle. Oikealla ja vasemmalla on kaksi eleganttia vaasia, jotka maksavat 50 000 frangia. Näköala on kaunis, etenkin kesällä, kun kulkijaa vastapäätä on suihkukaivo, ja etäällä puiston toisella puolella ja kauempana avautuu näkymä aukealle alueelle.

Palatkaamme huoneistoihin.

Me olemme hallissa, jota kutsutaan verhojen halliksi, siellä on muutama Desportesin tekemä kapea suorakaiteen muotoinen taulu. Seinällä roikkuu silkistä kudottuja gobeliineja, vertaansa vailla olevan raikkaita. Juuri tässä huoneessa, täynnä hymyileviä hahmoja ja ärsyttäviä paimentyttöjä, näiden pinnallisten kulissien keskellä, tapahtui kuuluisa kohtaaminen Bismarckin ja Jules Favren välillä vuoden 1870 sodan aikana.

Venetsialainen huone ei sisällä mitään erityisen viehättävää. "Metsästysaikana," sanoi Rothschild, "meidän on pantava muutamia prinssejä sinne."

Tupakkahuoneen koristelun on suorittanut Eugene Lamy, joka on tallentanut sinne huomattavan suurella tarkkuudella useita episodeja Venetsian karnevaalista.

Halli pelkästään kuitenkin korvaa tänne taloon tulon.

Illalla tämä halli, jossa on yksitoista sataa kaasuliekkiä, jotka vuodattavat runsaan valonsa kattoon, loistaviin pukuihin, timantteihin ja kukkiin, esittäytyy todellisena keijukaismaana. Se on koko talon lumoavin paikka. Kaikki siellä oleva puhuu voitoista. Suuren gallerian ympärillä, joka kruunaa hallia, on suurenmoista kuviotapettia, jossa ei esitetä muuta kuin voittoja: Alexanderin voitto, Neptunuksen voitto, rauhan voitto, jne, jne. Siellä voi nähdä -- mitäpä ei näkisi tässä eriskummallisessa basaarissa -- katso! Ensimmäisenä vasemmalla on Flanderin maalaama paroni Rothschildin kuva, sitten Ingresin maalaama paronittaren kuva. Seinillä on Rembrandtin tekemä kuva jostain miehestä; Velasquezin kreivitär Della Roccasta ja Don Luis de Harosta; Rubensin maalaus Dianasta, metsästäjätär-neidosta; Guiden Daavid ja Goljat; Reynoldsin Englannin prinsessa Henrietta; Van Molin Diogenes rehellistä miestä etsimässä ja Bordonen ilmoitus.

Joka puolella voidaan nähdä italialaisia kabinetteja, jotka ovat täynnä pieniä mestariteoksia, norsunluisia esineitä, smaragdeja, lippaita, Madame de Pompadourin historiallinen peili, jne.

Monumentaalinen uuninreunus on somistettu italialaisilla medaljongeilla ja Minervan rintakuva kiinnittyy siihen. Ruskean marmoripalan päällä on seuraava kaiverrus, joka ylistää rikkaudesta tulevaa onnellisuutta kultakirjaimin, mutta joka sana on oudosti pisteen erotama naapurisanasta.

Suloista. on. elämä. suloista. on. elää.
Ole. aina. kanssani. kesällä. ja. talvella.
Ole. aina. kanssani. keväällä. ja. syksyllä.
Suloista. on. elämä. kun. koetellut. ystävät. tekevät. sen. sellaiseksi.
Heidän. paikkansa. on. täällä. aina.
Olkaa. aina. kanssani.
Nuoret. ja. vanhat.
Marokkolainen nahkaan sidottu albumi, joka on jätetty huomiota herättävästi pöydälle, herättää monia ajatuksia. Ensimmäiseltä sivulta luemme: "Muisto ihanasta päivästä, 16. joulukuuta 1862, Napoleon." Vähän alempana on: "Muisto ystävyyden ja ihanan vieraanvaraisuuden vuoksi paroni ja paronitar James de Rothschildille, 20. marraskuuta 1866, Mathilde."

Lumoukset, lumotut, lumoajat, kaikki on lumoavaa, ihanaa, mutta äkkijyrkästi seuraavalla sivulla ilmestyy raskain, selväpiirteisin kirjainmerkein kirjoitettu nimi: "Wilhelm, 21. syyskuuta 1870." Keisarin nimen alla on Bismarckin ja Moltken nimikirjoitukset.

Näiden valloittajien nimien perästä tapaamme Ranskan aateliston loistavimpien edustajien nimikirjoitukset. Tässä rekisterissä olevien saksalaisten nimet on kirjoitettu voiman oikeutuksella. He valtasivat talon sodan suomalla oikeudella ja vaativat palvelua, eivät kutsuttuina henkilöinä vaan valloittajina. He eivät juoneet maljoja paronittaren sulojen kunniaksi, vaan urhean keisarinsa, joka on heidän ainoa herransa Jumalan jälkeen. Mutta Ranskan aateliset menivät sinne almuilla elävinä henkilöinä. He menivät sinne alas painunein päin, onnellisina päästessään näiden juutalaisten seuraan.

Tämän talon vieraaseen jättämä vaikutelma on lähempänä uupumusta kuin ihailua. Se on kaikenlaisen pikkutavaran uskomaton varasto. Kaikki nämä maailman eri kolkista kerätyt esineet tuntuvat murisevan toisilleen, sillä nämä saaliit joka puolelta maailmaa eivät soinnu yhteen. Voisi helposti kuvitella, että nämä niin monen sivilisaation tuotteet katsovat uhmakkaasti toisiinsa. Goncourten sanoin: "On olemassa taidekokoelmia, jotka eivät osoita intohimoa, rakkautta tai älykkyyttäkään; ne eivät osoita mitään muuta kuin brutaalia rahan voittoa."

Rakkaus pikkutavaraan, krääsään, tai paremminkin omistamiseen ajautuu usein lapsellisuuteen asti. Ei yli kuuden frangin arvoinen pieni kivipannu on vastapäätä hienonhienoa taiteellista kuvaa.

Vaikka puisto onkin laaja, siellä ei ole mitään erikoisen houkuttelevaa. Tässä suunnattomassa puistossa ei ole kuin puolisen tusinaa patsasta, ja ne ovat niin arkisia, että ne tuskin sopivat edes olutkapakkaan.

Tämän puiston hienoin kohta on se paikka, joka on määrätty kasvitaloille ja lintuhuoneille. Kasvihuoneet ovat todellinen ilo, täynnä joka vuodenaikana kukkivia kasveja, jotka on kerätty maailman joka kolkasta.

Suunnattomien lintuhuoneiden sadat harvinaiset ja monen väriset linnut tuntuvat heijastavan asianomaisten maiden taivasta.

Siellä on peltopyitä Kiinasta, punafasaaneja ja kaikenlajisia fasaaneja; tukaaneja jotka rumilla mustila nokillaan hyökkäävät fasaanien kimppuun, kuin juutalaiset ei-juutalaisten kimppuun; Egyptin flamingoja nostettuina orsille kalaisten vesialtaiden luo; Kiinan sinisiä harakoita; Filippiinien saarilta napattuja kyyhkysiä; toisin sanoen siellä on lintuja Euroopasta, Afrikasta, Aasiasta, Amerikasta, Australiasta -- kaikkialta. Ne räpyttelevät siipiään maalauksellisen sekasortoisesti. Ne huutavat yhteisymmärryksessä, milloin kirkuen, milloin valittaen. Kokonaisuus on kuin visio maanpäällisen paratiisin jostain nurkkauksesta. Nämä linnut ovat tämän synkän alueen elämä; alueella minne ei sankarillisuus eikä nerous ole painanut johtavaa sinettiään. Tämä juutalaisen palatsi muodostaa vastakohdan Wellingtonin yksinkertaiselle talolle, jota koristavat vain Waterloossa siepatut liput ja voitonmerkit.

Rothschildien suurin ilo on lukea sanomalehteä, joka sisältää artikkelin heistä, kun joko juhla tai avioliitto elähdyttää heidän maatilaansa. Sanomalehti kulkee kädestä käteen, ja outoa kylläkin jokainen lukee artikkelin ääneen. Jokainen perheen jäsen tuntee erityistä ylpeyttä, kun hän lukee tarkkaavaisesti näitä käsittämättömän liioittelevasti adjektiiveja käyttäviä artikkeleja. Rothschildien palkkakätyrit repivät iuksiaan ja kierivät maassa epätoivoissaan, jos voi uskoa julkaistuja arvioita, kun joku kuolee Rothschildien perheestä.

Kuten tunnettu kirjailija on sanonut; liioittelun rajat vetäytyvät takaisin heidän surun ilmaisujensa edessä.

Seuraavat lehdet ovat Rothschildien palveluksessa: Journal de Paris, La France, Le Constitutionnel, La Liberté, Le Petit Journal, La Patrie, Le Journal des Débats, L'Opinion Nationale, Le Temps, Le Figaro, L'Epoque, l'Evenement, Le Moniteur du Soir, La Correspondance Générale des Departments, Le Sport, Le Mémorial Diplomatique, La Semaine Financiére.

Hämmästyttäviä kirjeitä lähetetään niille: "Antakaa minulle anteeksi, jos häiritsen teitä surujenne keskellä... Katsokaa anteeksipyyntöni kuuluvaksi siihen mielenkiintoon, jota tunnen." Katso kuinka prinssi de Joinville, jonka suonissa virtaa Ludvig XIV:n verta, kirjoitti tälle rahan manipuloijalle, miehelle petollisella menneisyydellä.

Aina vuodesta 1868 alkaen liehakoinnin henki on ollut alituisesti nousemaan päin. Sopivaan aikaan Rothschildien häistä julkaistut kuvaukset ovat hämmentäviä. Morsiamen puku kuvaillaan yksityiskohtaisesti, pään, vartalon, jalkojen vaatetus, joista kuulemma kaiken on toimittanut ... herra se ja se ... herra se ja se ... paronin hankitsijat. Tietysti ketään ei jätetä mainitsematta. Siellä oli prinssi Murat, herttua de Broglie, herttua de Montmorency, sanalla sanoen Ranskan aatelisto oli läsnä palvomassa kultaista vasikkaa ja julistamassa maailmalle, että rikkaus on ylimmäinen kuninkaanarvo.

Koko poliisikunnalla on velvollisuus turvata kadut häävieraiden yksinomaiselle käytölle.

Mennä ekstaasiin näiden juutalaisten vuoksi, joiden puolesta ei puhu kuin kyseenalaisilla keinoilla henkittu rikkaus, on melkein yli ymmärryksen käyvää typeryyttä.

Ihmiset usein haltioituvat sen takia, mitä nimitetään Rothschildien ehtymättömäksi hyväntekeväisyydeksi. "Oi jalo paronitar, köyhien äiti," huudahtaa juutalainen Wolff.

Nyt Rothschildien hyväntekeväisyys on myytti. Suhteessa omaisuuteensa Rothschildit eivät ole yhtä anteliaita kuin työläinen, joka antaa sentin viikossa köyhille. Itse asiassa Rothschildit ovat saitoja. He ovat perustaneet sairaaloita, keitä varten? Uskonveljiään. He aloittavat liikehommat niiden rotuunsa kuuluvien kanssa, joilla on mahdollisuus menestyä. Sanalla sanoen, kaikki mitä he antavat, annetaan juutalaisille, sillä omaa kansaansa vahvistamalla he vahvistavat itseään. Heillä on komennossaan tuo ihailtava salainen poliisi, jolle ei löydy vertaa. He selvittävät kiitollisuudenvelan -- he eivät lahjoita hyväntekeväisyyteen. Heidän toiminnastaan polveutuu yltäkylläisiä tuottoja.

Mikä on totta Rothschildien kohdalla on totta kaikkien juutalaisten kohdalla, jotka esittävät armeliaisuutta vain saadakseen roskaväen kättentaputukset. On hämmästyttävää kuinka menestyksellisesti juutalaiset löytävät keinoja hankkia ihmisystävän maine, kun he todellisuudessa panevat ei-juutalaiset lievittämään muiden kurjuutta.

Muutaman viime vuoden aikana tapahtuneet katastrofit ovat harvaa poikkeusta lukuunottamatta riistäneet juutalaisten rivistöjä. Szegedin oli lähinnä juutalaisten miehittämä. Wieniläisen teaterin palossa suurin osa uhreista oli heitä. Khiosin saarella, jossa yli 11 000 henkilölle kävi hullusti maanjäristyksessä, asui pääasiassa juutalaisia, ja Lontoossa ja Pariisissa sattuneiden teatteripalojen uhrit olivat enimmäkseen juutalaisia. Hyväntekeväisyyden nimissä annetut maksut ovat yksi nykyelämän piirteistä. Ne ovat suuresti lisääntyneet viime vuosina, ja historioitsijalle tai mieluumminkin moralistille kuuluu niiden tulosten kuvaileminen. Mutta ne tarjoavat kaksinkertaisen hyödyn juutalaiselle. Ne todistavat juutalaisväestön vallasta, joka panee kaupungin kuohumaan heti kun juutalainen tarvitsee apua, ja sallii mitättömän juutalaisen sekoittua piireihin.

Eräs viimeisistä ja huomattavimmista hyväntekeväisyystoimista, joka vaatii huomiomme, oli se, jonka juutalaiset organisoivat Khiossaaren maanjäristyksen eloonjääneiden puolesta. Juutalaiset ilmoittivat, että heidän myyjäisensä avustaisivat kaikkia rotuun katsomatta. Niinpä Kirmess pystytettiin vastapäätä Tuileriesiä; Kirmessiä juutalaiset kutsuivat "mielihyvän merkkinoiksi". Nämä mielihyvän markkinat suljettiin lauanatisin, ja ei-juutalaisten kysyessä syytä juutalaiset vastasivat: "Aika riittää kaikkeen. Tänään on lauantai. Avaamme huomenna. Sunnuntai sopii meille paremmin."

Sunnuntaina paikka oli eloisa näky. Sirkusta, näyttelyitä, arpajaisia, kukkatelineitä, kaikki edusti Pariisin tunnettua elämää. Iloisia huudahduksia kuultiin kaikkialta. Mutta kukaan ei saanut selville kuinka rahat jaettiin.

Meidän ei pidä jättää mainitsematta, että hyväntekeväisyyttä ei organisoitu auttamaan niiden 30 000 Tonquinissa murhatun ei-juutalaisen perheitä.

Näissä hyväntekeväisyys-myyjäisissä näkee säännöllisesti niitä, joita voidaan nimittää seurapiirien vanhaksi prikaatiksi, johon kuuluvat aina samat henkilöt, ja joita kuvaillaan sanomalehdissä aina samoin adjektiivein. Kenelle ei tule mieleen, kun katsoo näitä ylhäisiä leskirouvia, ne vanhat naiset, kuoleman heilat, joista Aristofanes puhui?

Vanha kreikkalainen kirjailija tulee mieleemme, kun edessämme seisoo näitä yli-ikäisiä kaunottaria, jotka niin itsepinatisesti näyttelevät kasvojaan, joilla jo tuntuu olevan ruumishuoneen liikkumattomuus. Tämä vanha pataljoona on todella yksi aikamme nähtävyyksistä. Aiemmin kun, käyttääkseni runoilijan ilmausta "elämän kulku on puoliksi ohi," ihmiset mukautuivat, ehkeivät ilman syvään vedettyä huokausta, mennäkseen sinne, mitä kutsutaan pakopaikaksi. He luopuvat arvokkaasti elämän näyttämöistä, joilla he nuoruuden onnellisina hetkinä olivat näytelleet ajoittain loisteliasta osaa. Tänään vanha prikaati kieltäytyy katoamasta, vaikka nämä seurapiirihahmot vaikuttavatkin keskiajan luurangoilta, silkkiin puettuina, jalokivillä peitettyinä, koristuksia täyteen ahdettuina, mutta samalla heillä on kurttuiset naamat, kuivat huulet ja hampaattomat suut.

Kun me kysymme kuinka Khiosin myyjäisistä saatu raha jaettiin, juutalaiset viittasivat komiteaansa, joka teikaroi asioilla, eivätkä koskaan antaneet meille tyydyttävää vastausta. Puhutaessa juutalaisten muodostamista komiteoista, mieleemme tulee "Komitea Dupont", johon kuului Dupont, johti Dupont ja joka valitsi uudelleen Dupontin.

Puhuttaessa hyväntekeväisyys-myyjäisistä, meitä muistutetaan poikkeuksellisesta, "Eläinten tanssiaiset" -nimisestä, jonka järjesti prinsessa de Sagan Pariisissa toukokuussa vuonna 1885. Näissä sanoin kuvaamattomissa tanssiaisissa oli läsnä koko Euroopan ylhäisö, aito aatelisto.

Juutalainen lehti Le Gaulois antoi perinpohjaisen kuvauksen näistä ainutlaatuisista tanssiaisista. "Kukot astelivat pöyhistellen huoneiden läpi. Tunnistimme näiden kukon harjojen alta varakreivit Roger de Chabrol, de Campierre ja de Las Cases... Hanhia, haikaroita, ja harakoita oli siellä suurin joukoin. Varakreivi d'Andlau ilmestyi tavallisen ruskean pöllön puvussa. Herttua de Gramont näyttäytyi varpusena. Kaksi veljestä, kreivit Francois de Gontaut, astuivat sisään esittäen kirahvia. M. de Germiny oli illan menestys. Hän pukeutui apinaksi ja huvitti läsnäolevia virnistyksillään. Madame de La Rochefoucauld-Bisaccia oli pelikaani. Muutamat olivat naamioituneet rotiksi. Kreivi de Toqueville oli uros-sorsa, Antiokian kreivi oli leijona, ja kreivi R. de La Rochefoucald oli saukko. Madame Thouvenel esitti lepakkoa, kreivitär Blacas nuorta kanaa, prinssi Francois de Broglie piti yllään kalkkunan päätä. Kreivi de Gontaut-Biron näyttäytyi valkoisena villakoirana, markiisi de La Feronnays lokkina, ja kreivitär Florian oli pukeutunut kultaan ja vihreään, sekä siipiin, jotka esittivät sudenkorentoa.

Juutalaisten piiri oli luonnollisesti siellä nauramassa tämän hurjan aristokratian rappeutumista.
Madame Lambert-Rothschild ilmestyi pantterina. Hänellä oli yllään sininen tyllipaita, joka oli somistettu kullalla ja hienoilla helmillä, samalla kun miehusta ja laahus olivat kirjailtua samettia pantterin nahan esikuvan mukaisesti. Hänen viittansa tyyli oli Ludvig XIII:n ajan mukainen. Yllään hänellä oli pantterin pää, jonka keskelle oli kiinnitetty timanttinen puolikuu.

Yhtäkkiä rumpu kumahti, mikä sai jokaisen odottamaan yllätystä. Väkijoukko työntyi eteenpäin, samalla jotkut kurkottelivat kaulaansa tai nousivat tuoleille löytääkseen paremman näköalan.

Äänen kuultiin sanovan: "Tuokaa tikapuut." Toinen kirkui: "Kuningaskuntani tikapuista."

Tanssi oli alkamaisillaan.

Nähtiin suunnaton mehiläispesä, joka luonnollisesti vihjasi mehiläisten läsnäoloon. Pian mehiläisparvi ilmaantui. Mutta minkälaisia mehiläisiä? Mehiläisiä miehustat kastanjanvärisestä silkistä sinisin juovin, mehiläisiä silkkisissä paidoissa kullalla työstettyinä, mehiläisiä kullalta kimaltelevissa kastanjanvärisissä esiliinoissa, mehiläisiä siivitettyinä kultaisella harsokankaalla, mehiläisiä yllään kultakypärät, näistä keijukaismuodoista saatettiin tunnistaa kreivitär Francois de Gontaut, herrruatar Gramont, prinsessa de Léon ja sata muuta, jotka kaikki tulivat ja menivät puhuen, suristen ja nauraen samanaikaisesti. He olivat liian ihania, jotta heidän sallittaisiin lentää pois, ja kuhnurit olivat sillä valmiina telkeämään tien. Kuhnureina olivat markiisi Moutiers, prinssi de Lucinge, kreivi de Haro ja muita. He tekivät kierroksia keon ympäri, johon he heittivät tuntijan katseita, ennen kuin he kohdistivat arvostelunsa näihin säteileviin mestariteoksiin.

Mehiläiset, jotka kuhnurien vuoksi olivat lähteneet keostaan, lähestyivät komeita kuhnureita, ja takaa-ajon jälkeen sekä mehiläiset, että kuhnurit sekoittuivat toisiinsa ja tanssi alkoi.

Sanomalehti Le Pelerin, painoi seuraavan kuvatekstin pilakuvan alle, joka esitti näkymää näistä tanssiaisista:
Herttuatar de Bauséant esittelee paroni des Argoussesin markiisitar de Cassenoisettelle:

Paroni: "Kummallaista, markiisitar, mutta minusta tuntuu, että minulla on jo ollut kunnia tavata teidät."

Markiisitar: "Aivan oikein, paroni. Olin prinsessa de Saganin tanssiaisissa. Olin pukeutunut luteeksi."

Paroni: "Tosiaanko! Te olitte tuo vastustamaton lude?"

Markiisitar: "Ja te ette tunnistaneet minua?"

Paroni: "Kuinka typerää minulta."

Markiisitar: "Tehän olitte pukeutuneet haukaksi?"

Paroni: "Niin olin."

Markiisitar: "Ja sisarenne?"

Paroni: "Viemärirotaksi."

Markiisitar: "Kuinka ihanaa!"

Nämä lude-, lepakko- ja rottatanssiaiset pidettiin vain sen takia, että läsnäolleiden nimet voisivat ilmestyä seurapiirilehdessä Le Gaulois, jota toimitti juutalainen Arthur Meyer.

Meyer on nykyajan juutalaisen journalistin perikuva. Hänen kuvailemisensa oli samaa kuin kuvailla juutalaisia journalisteja yleensä.

Meyer on johtaja Pariisin seurapiireissä, aistikkuuden välimies, seurapiiriasioiden organisoija. Koskaan ei juutalaisista oel syntynyt niin menestyvää tyyppiä kuin tämä Meyer.

Nyörikauppiaan poika Meyer tuli Pariisiin noin kaksikymmentä vuotta sitten sihteeriksi tietylle puolimaailman naiselle. Joutoaikansa hän kulutti reportterin ominaisuudessa. Hän viivytti pitkillä puheilla jokaista saavuttaakseen palan hätkähdyttävää uutisaineistoa, ja useammin kuin kerran hänen kuultiin seurapiirijuhlissa kysyvän läsnäolevilta: "Anteeksi, mikä on tämän ladyn nimi? Mikä on tämän herrasmiehen nimi? Voisitteko kertoa minulle jotain heidän aikaisemmista vaiheistaan?" Jne. Hän kirjoitti tietoonsa saamat nimet kuumeisen innostuneesti kalvosimiinsa. Hänellä oli salanimenä 'Jean de Paris'.

Vuonna 1869 ilmestyi kirja nimeltä Paris that Plays and Paris that Cheats. Seuraava luotettava arvio Arthur Meyeristä (Jean de Paris) annettiin, käyttäen hänestä nimeä herttua Jean:

Vaatteita myytävänä! Vanhoja vaatteita, vanhoja nyörejä, vanhoja hattuja!
Se on vieläkin herttua Jeanin perheen mielilause.

(HUOM! Paroni Hirschin ja ns. juutalaisen "yläluokan" tarina jatkuu vielä tämän kirjan kolmannessa osassa. Samoin jatkuvat vielä muidenkin asioiden käsittelyt kirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa.)


Takaisin