Angels Don't Play This Haarp

Advances In Tesla Technology

LUKU 5 -- KORKEALLA TAIVAALLA

Lukemattomat auringot ja muut galaksit levittävät kosmista säteilyä kaikkiin suuntiin jatkuvasti. Lähempänä kotia, meidän oma aurinkomme säteilee gammasäteitä, röntgensäteitä sekä lyhytaaltoisempaa ultraviolettivaloa. Kun nämä Kun nämä säteet iskevät maapallon ilmakehän ylempiin kerroksiin, atomit absorboivat nämä kosmiset säteet, mutta tässä prosessissa elektroneja irtoaa atomeista. Täten on jatkuva elektronien vuoto (virta) tässä korkeudessa, ja atomit muuttuvat positiivisesti varautuneiksi ioneiksi. Tämä prosessi antoi ionosfäärille nimen. Vaikka ionisaatiota tapahtuu niinkin korkealla kuin 1.000 kilometriä maanpinnan yläpuolella ja niinkin matalalla kuin 50 kilometrin korkeudessa, positiivisesti varautuneet ionit ja negatiiviset elektronit ovat tiheimmillään 80 - 400 kilometrin korkeudessa.

Tämä luonnollinen sähköisesti varautunut kilpi suodattaa auringonsäteiden haitalliset aallonpituudet, suojellen maanpintaa merkittävältä pommitukselta.

Puhaltaen kohti maata aurinkotuulen mukana, sähköisesti varautuneet hiukkaset seuraavat maapallon magneettikentän viivoja. Tällaisilla vähäisen resistanssin poluilla, suuren energiavarauksen omaavat hiukkaset kulkevat kohti maapallon magneettisia napoja, puristuen virraksi jota kutsutaan sähköiseksi suihkuvirtaukseksi ja putoavat kohti maata. Joskus tämä virtaus hupenee, mutta muina aikoina aurinkotuulen mukana järjestelmään virtaa korkean energiatason omaavia hiukkasia ja taivaalle muodostuu revontulia. Eteläisellä pallonpuoliskolla näitä kutsutaan nimellä Aurora Australis ja pohjoisella pallonpuoliskolla Aurora Borealis.

Ikuisuuden ajan tämä sähköinen suihkuvirtaus on virranut suoran virtauksen muodossa maapallon navoille. Kuka haluaisi muuttaa tätä virtausta?

Polku gigaprojektille

Tavallaan se alkoi muutaman hämmentyneen radion kuuntelijan toimesta. Vuona 1933, eräs mies Eindhovenissa, Hollannissa, yritti kuunnella radioasemaa Beromunsterissa, Sveitsissä. Äkkiä hän kuuli kaksi asemaa. Tämän voimakkaan Radio Luxemburgin ei olut tarkoitus kuulua tällä taajuudella vaan aivan asteikon toisessa päässä, mutta tässä se päihitti sveitsiläisen aseman.

Tämä Luxemburg Effect, kuten sitä myöhemmin kutsuttiin, ei säilynyt arvoituksena pitkään. Hollantilainen tiedemies nimeltään Tellegen havaitsi että radiosignaalien risti-modulaatio oli interaktiivinen aalto joka aiheutti nonlineaarisia luonteenpiirteitä ionosfääriin. Mitä tämä tarkoittaa selkokielellä on että ionosfäärin reaktiot ovat ennustamattomia.

Muut tiedemiehet myös tajusivat että voimakkaat radioaallot muuttivat elektronien lämpötilaa ja tiheyttä ionosfäärissä ja että se sai aikaan vaikutuksia muissa radiosignaaleissa jotka menivät tämän alueen läpi. He tekivät kokeita kolmenkymmenen vuoden ajan ja olivat lopulta varmoja että voimakkaiden aaltojen johtaminen ionosfääriin sai aikaan epävakaisuutta. Heidän työkalunsa oli rykelmä antenneja -- nimeltään ionosfäärin kuumennin. Enimmäkseen, yliopistot ja tutkimuslaitokset puuhailivat ionosfäärin kuumentimien parissa Stanford Research Institute (SRI) kehitti suuren osan näistä suuren taajuuden lähetysohjelmista, ja rahoitus tuli Defence Nuclear Agencyltä. Uusin, monikäyttöinen työkalu jota HAARP:ia varten rakennetaan tapahtuu Phillips Air Force Basen ohjauksessa.

Penn State tekemässä pioneerityötä kuumentimien parissa

Anthony Ferraro on sähköisen insinöörityön professori Penn Staten yliopistossa, koulussa jossa ensiksi suoritettiin kokeita tämän tiedon pohjalta. Vuonna 1966, sähköinsinöörit rakensivat 500 kilowatin ionosfäärin kuumentimen paikkaan lähelle kampusta; tämän laitteen säteilytehon voimakkuus oli 14 megawattia. Ferraro kehitti tekniikan jolla säteilytettiin virtaa kahdesta lähettimestä samaan aikaan, samaan tapaan kuin kaikuluotauksessa. Suuritehoinen lähetin kuumentaisi aluetta alemmassa ionosfäärissä samaan aikaan kun heikompi lähetin lähettää pulsseja. Täten, näiden kokeiden avulla voidaan tutkia miten nämä aallot suhtautuvat toisiinsa. Penn Statelle on maksettu ionosfäärin tutkimisesta jo 30 vuoden ajan.

Vaikka heillä oli tämä kuumennin ennen Alaskaa tai Norjaa, tämän yliopiston täytyi lopettaa tutkimus naapurien valitettua asiasta. Palomiehillä koillis-Kanadassa, esimerkiksi, oli korkeaa taajuutta käyttävät radiot lentokoneissaan. Vaikka Penn Staten ionosfäärin kuumennin ei käyttänyt samaa taajuutta, se oli niin voimakas että lentokoneiden radiot mykistyivät, Ferraro muistelee. "Me kehitimme yhteistyö-tekniikoita; me suljimme laitteemme milloin he halusivat meidän sulkevan sen, mutta siitä tuli niin vaikeaa että meidän täytyi luovuttaa. Kuumentimet siirrettiin syrjäisille alueille kuten Puerto Ricoon."

Ensimmäinen suuri ionosfäärin kuumennin Yhdysvalloissa rakennettiin Plattesvilleen, Coloradoon, 1960-luvulla. Vuonna 1983 tämä lähetin siirrettiin Coloradosta paikkaan joka sijaitsi 40 kilometriä itään Fairbanksista, Alaskassa. Tämä Penn Staten tutkimusryhmä oli niiden joukossa jotka voittivat Laivaston tarjouskilpailun suorittaa kokeita käyttäen High Power Auroral Simulation (HIPAS) -laitosta siellä.

"Tämä alkuperäinen ajatus, joka ei liittynyt minun työhöni, oli luoda keinotekoisia revontulia", Tony Ferraro sanoi. "Ei ollut riittävän suurta voimaa tehdä tätä."

Miksi luoda keinotekoisia revontulia? Hän vastasi että plasma-fyysikot halusivat kontrolloida revontulia oppiakseen enemmän fysiikasta joka loi ne. Ferraro sen sijaan tuli sisään ja käytti tätä laitosta moduloidakseen sähköistä suihkuvirtausta. "Näitä virtauksia voidaan moduloida voimakkailla lähettimillä niin että ne voidaan panna käyttäytymään kuin pienet antennit." Ferraro selitti että luonnollisessa olotilassaan nämä ionosfäärin virtaukset ovat tasavirtaa, kuten myös akusta tuleva virta. "Moduloimalla tätä ilmakehän aluetta näillä voimakkailla lähettimillä me voimme kääntää tämän tasavirtauksen vaihtovirraksi. Johdossa virtaava vaihtovirta käyttäytyy antennin tavoin. Nyt, ne eivät virtaa johdossa, ne virtaavat avaruudessa. Mutta se on sama periaate. Me voimme luoda pienen antennin."

Nämä kokeilijat halusivat luoda hyvin matalataajuisia (VLF) ja erittäin matalataajuisia (ELF) -sähkömagneettisia aaltoja tämän antennin kautta ylemmässä ilmakehässä, sillä VLF- ja ELF-aallot voivat matkata elkein koko maapallon ympäri hyvin vähäisellä hävikillä. "...mutta ei riittävän voimakkaita jotta sitä kohtaan olisi tunnettu käytännön mielenkiintoa... Tämä sai laivaston ja ilmavoimat rahoittamaan vieläkin suurempaa ionosfäärin muokkaajaa -- HAARP:ia. HAARP:ia ei tarkoitettu ainoastaan luomaan matalataajuisia aaltoja joita tapahtuisi voimakkaan suihkuvirtauksen kera, Ferraro sanoi. "Sillä on laaja, vaihteleva käyttötarkoitus."

Operaattoreilla jotka istuvat HAARP-instrumentin valvontakeskuksessa on totisesti monipuolinen työkalu sormissaan. Siihen kuulu aaltoja muodostava generaattori joka kykenee lähettämän laajan valikoiman moduloituja signaaleja tähän antenni-rykelmään. Siten operaattorit voivat temmata tämän kapean radioaaltoisen energiasäteen taivaalle niin tahtoessaan. Penn Staten julkaisun eräässä artikkelissa sanotaan että "laitteen hallinta sallii säteen kääntämisen mielivaltaiseen paikkaan 30 asteen kartion kera kymmenessä mikrosekunnissa."

Visuaalinen esitys kertoo operaattorille kuinka tämä koe edistyy, ja paikalliset sekä kauko-ohjauksella toimivat sensorit tarkkailevat ionosfääriä.

Jo kauan ennen kuin HAARP keksittiin, entinen Neuvostoliitto rakensi vieläkin voimakkaampia (yhden gigawatin, Zelenogradskajaan, lähelle Moskovaa) kuumentimia luin Länsi, ja maalla oli enemmän tiedemiehiä ionosfääriä muuttavissa kokeissa kuin Länsimailla. Aivan äskettäin, Max Planck Institute Saksassa rakensi kuumentimen Tromssaan, Norjaan. Vuonna 1991 eurooppalaiset saivat kiinni venäläiset lähettämällä taivaalle yhden gigawatin verran energiaa Tromssasta.

Tämä kieli joissakin dokumenteissa viittaa siihen että kilpailu siitä kenellä on suurin laite kannusti amerikkalaiset rakentamaan laitoksen joka olisi kolme kertaa voimakkaampi kuin venäläisten tai saksalaisten laitos. Mitä suurempi antennirykelmä sitä voimakkaampi laitos.

Vaikka heillä itsellään ei olekaan enää ionosfäärin kuumenninta, Penn State on kuitenkin mukana ionosfäärin muokkaamisen tutkimuksessa. Siitä mitä ennen kutsuttiin ionosfäärin tutkimuslaboratorioksi on tullut Communications and Space Sciences.

"Sillä oi tapana olla hyvin suuri, ja hyvin monipuolinen, matematiikan, kemian ja fysiikan alan ihmisten ollessa mukana siinä. Nyt se on ensisijaisesti sähköinsinöörien alaa", Ferraro sanoi.

John D. Mathews on fyysikko joka löysi itsensä Penn Staten sähköisen insinööritaidon osastolta osastojen yhteen sulauttamisen seurauksena. Hänen erikoisalaansa on ionosfäärin alue alle 100 kilometrin korkeudessa. Puhelinhaastattelussa hän huomautti että päätutka (korkean taajuuden ionosfäärin kuumennus-kokeisiin) Arecibossa, Puerto Ricossa, kykenee merkittävästi kuumentamaan alempaa ionosfääriä samoin kuin ylempääkin. Tämä kuumeneminen on seurausta voimakkaista "diagnosistisista" instrumenteista. Areciboon tehdään parhaillaan merkittäviä parannuksia.

Suurin osa kuumennuksesta tapahtuu noin 200 kilometrin korkeudessa jota kutsutaan ionosfäärin "Lower F" -alueeksi koska on helpompi kuumentaa tätä alempaa aluetta maksimiin.

Penn State pääsi pohjakerrokseen HAARP:in suhteen. Vuonna 1991 tämän yliopiston useat osastot -- Applied Research Laboratory, Computer Engineering ja Engineering Electronic Services -- yhdistivät resurssinsa huomatavan sopimuksen jälkeen. He olivat voittajien joukossa. Penn Statelle, APTI:lle ja Raytheon Corporationille annettiin jokaiselle sopimuksia tutkia kuinka suunnitella HAARP-laitosta. Jälkeenpäin, APTI kutsui Penn Staten liittymään SRI Internationalin ja Athna Corporationin kanssa tiimiksi. The Office of Naval Research valitsi heidän tiiminsä rakentamaan ja esittelemään voimakasta ionosfäärin kuumenninta lähellä Gakonaa Alaskassa. "Tätä kapasiteettia edelleen laajennetaan sen lopulliseksi maailmanluokan suoritus-kapasiteetiksi vuonna 1996."

HAARP: salaiset duetot ja triot?

Ionosfäärin kuumentimet ovat hyvin erikoistunutta tutkimusalaa. "On kaksi ryhmää Neuvostoliitossa, useita ihmisiä Euroopassa ja kenties kymmenen ihmistä Yhdysvalloissa. Tämä siitä", sanoi Sacha Koustov, Kanadalais-venäläinen ionosfääri-tutkija Saskatchewanin yliopistosta. Kuten useimmat ilmakehän tutkijat kertovat haastattelussa, HAARP-kirjallisuus ei ollut hänelle tuttua.

Ainoa tapa jolla voitaisiin suorittaa sähkömagneettisten aaltojen vahvistamista sitten kun ne saavuttavat ionosfäärin, hänen näkemyksensä mukaan, olisi erityinen koe jossa käytetään kahta lähetintä samassa pisteessä. Näiden radioaaltojen vaikutus toisiinsa voisi saada aikaan vahvistusta, sanoi Koustov. Tällaiset korkean energiamäärän reaktiot voivat jopa luoda niin kutsuttuja gravitaatio-aaltoja, hän sanoi. Mutta tämä menee alueelle joka on tämän kirjan ulkopuolella.

Kirjan Angels Don't Play This HAARP toinen kirjoittaja, Nick Begich löysi hiljattain että HAARP-suunnittelijoilla on aikomus käyttää enemmän kuin yhtä ionosfäärin kuumenninta samaan aikaan. Tämä koe on tarkoitus suorittaa 11.9.1995 ja 22.9.1995 välisenä aikana käyttäen HIPAS ja HAARP -laitteita. Se mitä tapahtuu tällä vähäisenkin energiamärän kokeella ei tiedetä.

Hullun tieteen historia

Begichin koti-osavaltio Alaska on kohdannut kunnianhimoisia tiedemiehiä menneisyydessä. Eräällä heistä on saattanut olla enemmän akateemista arvostusta. Tri. Edward Teller, joka tunnetaan "vetypommin isänä" matkusti Alaskaan vuonna 1958 kera ehdotuksen räjäyttää viipale Alaskan rannikkoa kartalta. Hän halusi osoittaa että ydinräjäytykset olivat oiva työkalu maantieteelliseen muokkaukseen. Alaskalaiset ovat usein kertoneet Tellerin sanoneen heille: "Jos sinun vuoresi ei ole oikealla paikalla, lähetä meille kortti."

Tellerin työtoverit Lawrence Radiation Laboratotystä tulivat esiin Project Chariotin myötä joka oli osa Project Plowsharea. Heidän suunnitelmansa oli räjäyttää kuusi lämpöydinpommia Cape Thompsonin alla sataman rakentamiseksi.

Kritiikittömät teknofiilit melkein hyväksyivät tämän suunnitelman.

Lopulta he eivät räjäyttäneet reikää rannikolle. Koska alkuperäisasukkaat sekä kolme rohkeaa tiedemiestä vastustivat suunnitelmaa, sitä ei toteutettu.

Esimerkkinä sille mitä akateemikoille tapahtuu kun he esittävät itsenäisiä mielipiteitä, nämä kolme rohkeaa tiedemiestä jotka vastustivat Project Chariotia menettivät työnsä yliopistossa. Yhden täytyi lähteä maasta löytääkseen töitä. Kun O'Neill tutki hänen kirjaansa, hän kertoi sanomalehden toimittajalle myöhemmin: "Oli kuitenkin paljon ihmisiä kampuksella jotka olivat hyvin herkkiä tämän aiheen suhteen, jotka eivät puhuneet siitä vuosiin, vuosikymmeniin."

Tuhoamassa säteilyvyöhykettä

Ylimielisen tieteen merkkipaaluihin kuuluvat myös kolme avaruusräjäytystä jotka USA:n armeijan Project Argus suoritti vuonna 1958. Jokainen räjäytys levitti atomi-hiukkasia maapallon magneettikenttään mihin ne jäivät loukkuun ja vaeltelivat edestakaisin suurella nopeudella. "Yhteenvetona", sanoi New York Times "nämä Argusin kokeet tuottivat keinotehoisen vyöhykkeen joka on verrattavissa tämän luonnolliseen Van Allenin vyöhykkeeseen (korkean energiavarauksen omaavien hiukkasten vyöhyke 3.000 - 19.000 kilometrin korkeudessa). Täten, jokaisen räjäytyksen jälkeen säteilyverho -- äärimmäisen nopeista hiukkasista koostuva -- leviää ympäri maapalloa."

Kirjailijoiden mielipiteenä, psykiatrien pitäisi tutkia jokaisen aivoriiheen osallistuvan henkilön pää, sen jälkeen kun on tehty päätös "muokata" maapallon suojelevia kerroksia. Pian sen jälkeen kun Tri. James A. Van Allen löysi kaksi säteilyvyöhykettä maapallon yltä -- kansainvälisenä geofysikaalisena vuotena (IGY) vuonna 1958, kaksi fyysikkoa Minnesotan yliopistosta ehdotti vetypommin räjäyttämistä säteilyvöhykkeen sisällä. New York Timesin mukaan, nämä kaksi fyysikkoa kirjoittivat: "Saattaisi olla hauskaa päättää IGY tuhoamalla jonkin verran säteilyvyöhykettä joka löydettiin IGY:n aikana."

Kuparia taivaalle

Yleinen sanonta "mikä laulaen tulee se viheltäen menee" mitä kokeiden tekijät syöttivät alhaisen korkeuden suihkuvirtaukseen samoin kuin Van Allenin vyöhykkeeseen. Varhain 1960-luvulla, joku USA:n armeijasta ilmeisesti päätti että ionosfääri tuli korvata koska se oli ennustamaton (dynaaminen, se tanssi varautuneiden hiukkasten virran mukana). He ajattelivat että sitä täytyi kontrolloida. Heidän mielenlaatunsa mukaan, telekommunikaatio oli tärkeämpää kuin maapallon luonnollisen sähkövirran koskemattomuus.

Nämä insinöörit yrittivät korvata 10-40 kilometrin kaistaleen ionosfääriä "telekommunikaatiokilvellä" joka koostuisi 350.000 kuparinaeulaa jotka dumpattaisiin kiertoradalle.

USA:n armeija ei tiennyt mitä olisi tuloksena 1960-luvun alkupuolella kun he suunnittelivat hyökkäystä maapallon magneettikenttää vastaan kuparinauloilla (jokainen 2-4 cm pitkä). He suunnittelivat lisäävänsä neulojen määrää mikäli projekti osoittautuisi menestykselliseksi. Ilmiselvästi se oli fiasko; se salattiin medialta.

Eräs toinen itsenäinen tutkija, Leigh Richmond Donahue jäljitti tapahtumia sodanjälkeisinä vuosina, ja vuonna 1977, entisen aviomiehensä kanssa hän kirjoittaa: "Kun armeija lähetti kuparineuloja ionosfääriin kiertämään planeettaa 'heijastaakseen radioaaltoja ja saadakseen kuuluvuudesta paremman', meillä oli 8,5 asteen maanjäristys Alaskassa ja Chile menetti osan rannikostaan. Nämä kuparineulat häiritsivät planeetan magneettikenttää."

Usein tiedemiehillä Pohjois-Amerikassa oli enemmän rahaa käytettävissään ja siksi he kykenivät saamaan aikaan enemmän vahinkoa. Entisen Neuvostoliiton kerrotaan olleen valmiina muuttamaan ilmastoa ennen 1970-lukua. Maan hydrometeorologisen laitoksen johtaja kuvaili ehdotuksia tehdä Venäjästä miellyttävämpi paikka asua. Ehdotuksiin sisältyi arktisen jääkentän poistaminen, Beringin salmen patoaminen sekä Siperian jokien ohjaaminen uusille urille.

Jos maalaisjärjellä varustettuja ihmisiä kutsuttaisiin armeijan aivoriiheen äänestämään tällaisista projekteista, mitä he sanoisivat näille isoille pojille joilla on isot lelut?