Miksi juutalainen menestyy -- Osa III

LUKU 1: Paroni Hirsch -- juutalaisten yläluokka (osa 2)

Viidentoista ikäisenä, kyllästyttyään kauppiaan oppivuosiinsa, Arthur Meyer, joka myöhemmin tunnettiin nimellä 'herttua Jean', nykyisenä Le Gauloisin omistajana, teki kaikkensa päästäkseen Pariisiin -- ainoalle alueelle Ranskassa, joka sopi herttua Jeanin ahkeralle luonnolle. Pariisissa herttua teki vähän kaikkea. Hän yritti kaupankäyntiä, joka ei kuitenkaan osoittautunut menestykselliseksi, ja sitten hän ryhtyi jäljentämään tavaramerkkejä. Myöhemmin herttua Jean huomasi, kuinka edullista olisi imarrella joidenkin turhamaisuutta ja ylistä muiden keimailua. Ensimmäinen vuosi oli kuitenkin raskas hänelle. Hän meni Trouville-sur-Meriin (Ranskan Newport), jossa hänen lyhyen oleskelunsa aikana keksittiin, että hänellä oli hallussaan enemmän kuin neljä ässää.

Hänet karkotettiin kasinolta. Hänen onnistui kuitenkin liittyä erään tietyn henkilön seuraan, joka on tunnettu tiettyä Pariisin seurapiiriluokkaa kuvailevista tuotteistaan. Tästä ystävyydestä johtuen herttua Jean jälleen astui seurapiireihin -- mutta valepiireihin, jossa kävi ahkeraan nuoria keikareita ja tietty toimittajien luokka. Tässä seurapiirissä hän saavutti pian huomattavan aseman, joka ei kuitenkaan tyydyttänyt hänen kunnianhimoaan, sillä hän ei koskaan lakannut heittämästä kaipaavia silmäyksiä kohti parempia piirejä.

Tämä oli Meyerin ensimmäinen alku. Hän eteni nopeasti tiellään, johtuen juutalaisten vaikutusvallasta, ja hänen uransa saavutti zeniittinsä pian ranskalais-preussilaisen sodan jälkeen. Tänään herttua Jean, lukuisten herjaus- ja kiristystoimien jälkeen, on sanomalehden, talon ja rattaiden omistaja. Hän ei nostata pilkkaa eikä kateutta, vaan häneen suhtaudutaan huvittuneesti.

Koska hänellä on kelmeä ihonväri, kalju pää ja kiiltävä parta, hänestä tulee mieleen seemiläinen muumio, joka kävelee kaduilla salaisen kevään turvin.

Tämä fantastinen olento, tämä huijari, on johtaja muotitietoisissa seurapiireissä. Juuri hän panee liikkeelle sanat "pshutt" ja "vlan", joita Ranskan seurapiirit toistavat idioottimaisesti virnistäen. Tämä kaveri on sekaantunut kaikkeen, mikä on alhaista ja epämiellyttävää maailman aikakirjoissa. Äskettäin hän esiintyi huomiotaherättävästi asiassa Meissonier vastaan Madame Mackay. Hän taivutti Madame Mackayn maksamaan taiteilijan vaatiman summan. Madamen tyytymättömyys kuvaansa oli oikeutettua, ja Meissonier häpäisi itsensä ahneudellaan, vaatimalla 70 000 frangia maalauksesta, jolle hän omisti vain harvoja istuntoja.

"Pariisista on tulossa varkaiden pesä," huutavat turistit. Tämä ei ole totta. Pariisissa on yhä täysi osuutensa rehellisiä ihmisiä. Jos, sen sijaan että sallii rautatieasemilla turistien saapumista odottavien varkaiden ympäröidä itsensä, jos sen sijaan sallii juutalaisten ympäröidä itsensä, Madame Mackay, joka on varmaankin mitä kunnioitettavin nainen, olisi valinnut kumppaninsa viisaammin, hän olisi oppinut, että usein pannaan yhtä kuviteltu hinta taideteokselle, kuin rautatieosuudelle. Hän olisi löytänyt Pariisista monia taiteilijoita, jotka maalaavat yhtä hyvän muotokuvan, joka olisi kohdellut häntä kunnioittavasti, ja näin hän olisi välttänyt julkisen sanan ruokottomat hyökkäykset.

Tämä Meyer on todellinen luikertelun, mielistelyn, alhaisen imartelun perikuvam sellainen juutalaistyyppi, joka tuudittaa ylimykset uneen imartelullaan. Hän organisoi seurapiirimyyjäisiä arvonimellisten ladyjen kanssa. Äskettäisessä juhlassa ilmoitettiin, että hän avaisi tanssiaiset kreivitär Aimery de La Rochefoucauldin kanssa. Kun aika koitti, kreivitärparka oli niin häpeissään, kun kaikki näkivät hänen tanssivan tämän alhaisen juutalaisen kanssa, että hän meni vain kierroksen huoneen ympäri tämän pienen juutalaisen seuraamana, joka näytti kuin keisarinnan laahusta pitävältä paashilta.

Jotta ymmärtäisimme selvästi mitä on meneillään juutalaisten lehtien pyhäköissä, me viittaamme Le Druideeen, kreivitär de Martelin kirjoittamaan romaaniin, jossa toimittaja sanoo Le Gauloisia koskien: "Heillä on erikoistoimittajat paritusta ja kiristystä varten. He palkkaavat vanhan varietee-näyttelijättären, joka toimittaa ja joka väittää opettavansa uusimpia seurapiiritapoja."

Mikään ei ole suoraluontoisempaa, tunnollisempaa, epäitsekkäämpää kuin kristillisten sanomalehtien journalismi. Todellisella journalistilla on hallussaan voimakas ase, jolla hän haavoittaa ihmisten turhamaisuutta, kun tämä on noussut melkein sairaalloisiin mittasuhteisiin. Tai toisaalta hän käyttää tuhlaten ylistystä niihin, joille se kuuluu, ilman että hänen mieleensä juolahtaa ajatustakaan saada mitään etua antamistaan ylistyksistä.

Juutalaiselle sanomalehti on kuitenkin vain kiristämisen välikappale. Juuri juutalainen sanoo tuomareillemme: "Jos teette tämän, pidätte hallussanne kokeneen journalistin palveluksia."

Kiristämisen vuosikirjassa on hämmästyttävän paljon juutalaisia journalisteja.

Siteeratkaamme muutamaa esimerkkiä.

Fiorentino, ainoa ranskalainen lehden kriitikko joka koskaan on tuomittu kiristyksestä, oli juutalainen. Silloin tapahtui sen köyhän näyttelijättären ensi esiintyminen, joka oli kerjännyt häntä odottamaan vähän aikaa niitä rahoja, joita kriitikko vaati naisesta kirjoittamastaan artikkelista. Fiorentino kirjoitti: "Neiti ---- on lupaava näyttelijätär, mutta hänen lahjojensa kehittyminen on vielä tulevaisuuden huomassa." David, tunnettu taloustoimittaja, tuomittiin myös kiristämisestä, ja hänkin oli juutalainen. Mr. Albert Christopher, Crédit Foncier -lehden johtaja, selosti valtiopäiville tapaa, jolla juutalainen Eugene Mayer sai rahat, jolla hän kykeni perustamaan lehtensä La Lanternen.

Mayer aloitti kirjoittamalla La Réforme Financiér -lehteen muutamia artikkeleita, jotka olivat vahingollisia Crédit Foncierelle, mutta hänen artikkeleistaan oltiin välittämättä.

"Niinpä," sanoi Mr. Albert Christopher, "kaikki nämä artikkelit koottiin yhteen niteeseen, mikä melko luonnollisesti häiritsi yllä mainitun finanssilaitoksen johtajia. Mayerin kirja oli näytteillä kirjakauppojen ikkunoissa kaikkialla Pariisissa. Toimien johdon neuvojen mukaisesti Mr. Albert Christopher osti koko painoksen Mayerilta 30 000 frangilla, ja sekä laatat että kirjat tuhottiin, paitsi yhtä kappaletta, jota laitoksen presidentti piti hallussaan. Nyt, hyvät herrat," sanoi, Mr. Christopher valtiopäiville, "ketkä olivat tämän julkaisun kirjoittajat? Ketkä tekivät tämän herjaavan kirjan? Ketkä panivat sen myyntiin? Lyhyesti sanottuna, ketkä suorittivat tuon häpeällisen homman, jota tässä ankarasti arvostelen? He ovat niitä, jotka ottivat rahat, jotka ovat käyttäneet elävöittääkseen ja saadakseen sanomalehti La Lanternen menestymään. Nämä ovat tosiasiat tässä jutussa, jonka jätän teidän arvioitavaksenne, lisäämättä edellä sanottuun mitään kommentteja. Nämä ovat tosiasiat, jotka liioittelematta ovat finanssi-kiristystä."

14. heinäkuuta 1883 juutalainen lehti La Lanterne julkaisi törkeän artikkelin 22. tykistörykmentin everstiä vastaan. Seuraavana päivänä lehden toimitus oli täynnä upseereita. Minkä takia olivat nämä herrasmiehet siellä? Vaatiakseen korvausta Mayerilta? Ei; he olivat siellä, lehti ilmoitti kursivoinnilla, "tarjotakseen everstilleen suotuisan todistuksen".

"Psykologiselle historialle ei ole nöyryyttävää," sanoo Drumont, "nähdä näiden sankareiden, suurten taisteluiden miesten, näiden ranskalaisten puhuvan everstinsä puolesta roistomaisen, Kölnistä tulleen juutalaisen edessä, joka on puoliksi kiristäjä ja puoliksi vakooja." On mahdotonta saada englantilainen, amerikkalainen tai ranskalainen ymmärtämään sellaista menettelytapaa.

Saksalaiset upseerit, nuo Hegelin opetuslapset, jotka toivovat selittävänsä kaiken filosofisilla teorioilla, hämmentävät sinua ainaisilla kysymyksillään. "No," he sanovat, "teidän upseerinne ovat hyvin urheita. Näimme heitä tulituksessa; he ovat melkein vartaansa vailla olevia hyökkäyksessä. Kuinka he sallisivat itseään kohdeltavan niin?"

Moraalisen rohkeuden puute on ainoa selitys, joka voidaan tarjota.

Osoittaaksemme tämän moraalisen rohkeuden puutteen, annamme lukijan perehtyä 37 santarmin tapaukseen; he olivat kommuunin panttivankeja. Nämä miehet olivat elämänsä kukoistuksessa, he olivat kiistämättömän rohkeita, minkä he osoittivat kuolemallaan, mutta he sallivat sen, että heidät surmasi 35 Saksan juutalaisen saattue, joka olisi paennut heti, jos nämä 37 sankaria olisivat osoittaneet minkäänlaista taistelunhalua.

Heidän marssiessaan teloituspaikalle massat olivat heille suosiollisia ja rohkaisivat heitä pakenemaan. La Roquette -kadun päässä eräs nainen huusi heille: "Jumalan tähden, paetkaa." "Mutta he marssivat loppuun asti," sanoo Maxime du Camp, "hiljaisesti pitäen askeleen ikään kuin he olisivat menossa sotilasharjoituksiin."

Viimeisten kymmenen vuoden aikana sattuneet tapaukset todistavat, että juutalainen hapatus on niin kyllästänyt Ranskan ilmapiirin, että enempää moraalista rohkeutta tai luonteen lujuutta ei ole löydettävissä ranskalaisesta everstistä kuin yksinkertaisesta kunniallisesta vartijasta. Eugene Mayer kuitenkin omaa mitä suurimmassa määrin moraalista rohkeutta ja luonteen lujuutta.

Eräälle tämän Mayerin enoista, johtuen juutalaisen Wolffin vaikutuksesta; henkilö joka on yhdistettävissä Figaro-lehteen, annettiin sotilashankkijan asema Krimin ja Meksikon sotien aikana; asema jossa hän teki suunnattoman omaisuuden, jonka hän menetti keinottelussa, Myöhemmin hän ryhtyi vilpilliseen uhkayritykseen Yhdysvalloissa, mutta peläten pidätystä hän pakeni Brysseliin.

Eräs toinen hänen enoistaan oli vuonna 1860 Kölnin lainauspankin johtaja -- se oli eräänlainen laajamittainen panttilainaamo. Suoritettuaan lukuisia kavalluksia hän etsi turvapaikkaa ensin Ranskasta ja sitten Englannista. Hänet tuomittiin poissaolevana elinikäiseen pakkotyöhön. Lontoossa ollessaan hän nai huonomaiseisen parittajattaren, jonka homma pyöri Piccadillylla, ja sieltä sitten siirtyi Pariisiin tuottoisampaan maaperään.

¨ Tapahtui tämän Mayerin serkun, Madame P:n talossa, että toisen keisarikunnan marsalkka yllättäen kuoli. Mitä tulee Mayerin isään, hänet vangittiin, mutta armahdettiin pian sen jälkeen, kiitos marsalkan vaikutusvallan. Sotkeuduttuaan kuitenkin muutamia vuosia sitten toiseen hommaan ja huomattuaan olevansa tuhon partaalla, hän hirttäytyi kaupassaan.

La Lanternen toimittaja on myöskin äskettäin puuttunut Rappaportin traagiseen juttuun.

Tämä Rappaport alias Rappoport oli nykyjuutalaisen perikuva -- sellaisen tyypin, joita kohtaamme tuhansittain suurissa kaupungeissa. Hän eli upeassa huoneistossa Richelin-kadulla, vieraili usein muodikkaissa ravintoloissa ja oli aina mukana jossain keinottelussa. Hän oli syntyperäinen vilnalainen.

Se kinka draama, jossa hän katosi, 12.12.1882 pantiin täytäntöön, on tähän päivään asti pysynyt ongelmallisena.

Siteeratkaamme ensiksi La Lanternessa esitettyä arviota, lehtihän on hyvin perehtynyt tosiasioihin, mutta hyvin innokas salaamaan ne.

Tapauksen materiaaliset tosiseikat ovat yleisesti tiedossa. Joulukuun 12. päivän aamuna ikkuna lensi yllättäen auki ja nuori tyttö ilmestyi huutaen läpitunkevia kiljaisuja. Hetkeä myöhemmin hän katosi, väkivaltaisesti takaisin vedettynä, ja ikkuna suljettiin. Sitten kuului laukaus... Poliisi saapui, mursi oven ja astui huoneeseen.

Tämä huoneisto kuului George Rappaportille, timanttikauppiaalle. Hän oli pistänyt tyttärensä kuoliaaksi ja ampunut kuulan omaan päähänsä.

Mikään sanomalehti ei kuitenkaan oli vielä saanut täysin selville syytä rikokseen. Jotkut ihmiset luulevat näkevänsä murhassa, sen, että isä pesi verellä pois tyttärensä häpeän. Mikään ei voi olla kauempana totuudesta, joka on seuraava:

George Rappaport, syntyperäinen puolalainen, timanttikauppias Pariisissa, oli mennyt naimisiin vuonna 1864 neiti L. Davisin kanssa. Heille syntyi kaksi lasta, tytär -- eilisen uhri -- ja nyt 15-vuotias poika.

Epäsopu tai se mitä amerikkalaiset kutsuvat "luonteiden yhteensopimattomuudeksi", ilmaantui kuitenkin pian miehen ja vaimon välille. Paheita täynnä, mutta moraaliltaan vajavaisena Rappaport yritti ansaita vaimollaan omaisuuden, ja hän koetti käydä kauppaa vaimonsa keholla, minkä johdosta hänen vaimonsa oli pakotettu etsimään turvapaikkaa oman perheensä katon alta. Myöhemmin vaimo sai avioeron, joka myönnettiin hänelle vuonna 1876.

Sillä välin nuoresta tytöstä kasvoi viehättävä ja kaunis nainen. Yritteliäs isä, joka oli toivonut parittavansa vaimoaan, päätti käydä samalla tavalla kauppaa tyttärensä kauneudella. Hän hankki tehdä tytöstä näyttelijättären, ja laittoi hänet Pariisiin konservatorioon heti kun hän oli päässyt sisäoppilaitoksestaan vuonna 1880. Neiti Rappaport olis silloin 16 vuotta vanha.

Öiti protestoi ja nosti oikeusjutun miestään vastaan pakottaakseen tämän palauttamaan tyttärensä sisäoppilaitokseen, mutta valitettavasti äiti leimasi oikeusjutussaan konservatorion huonomaineiseksi paikaksi. Tarve puolustaa konservatoriota niin uskaliaasti esitetyltä syytteeltä oli tuomarin mielestä velvollisuus. Niinpä oikeus julisti, että konservatorio oli moraalin temppeli, ja niin muodoin oli täysin laillista, että herra Rappaport laittoi tyttärensä sinne.

Tästä päätöksestä johtuen hän kykeni pitämään lapsen luonaan, ja pian sen jälkeen hän alkoi näyttäytyä tämän kanssa kaikkialla, teatterissa, puistossa, kyseenalaisissa huvittelupaikoissa, ja tytär oli aina puettu sensaatiomaisiin pukuihin.

Epätoivoinen äiti ei voinut puuttua asiaan. Oikeuden päätös seisoi läpitunkemattomana vuorena hänen ja tyttären välillä.

Lapsi kuitenkin, sillä hän oli vielä lapsi, kieltäytyi olemasta kauppatavarana ja puolustautui energisesti.

Jonkin aikaa sitten Rappaport, yhä luottaen pystyvänsä voittamaan tytön vastarinnan, asettui upealla tavalla uusille alueille, pystyäkseen paremmin näyttämään tyttöä maailmalle. Hän vuokrasi huoneiston osoitteesta Avenue d'Ant 29 8 000 frangin vuosivuokralla, jonka hän helposti hankki. Hänen aikomuksensa oli ruveta asumaan siinä tyttärensä kanssa kuluvan kuun 15. päivästä lähtien.

Nuori tyttö kieltäytyi kuitenkin päättäväisemmin kuin koskaan suostumasta isänsä itsepintaiseen vaatimukseen ruumiinsa kaupittelusta, kieltäytyminen jota epäinhimillinen isä nimitti kiittämättömyydeksi.

Viime sunnuntaina Rappaport, nähtyään häpeällisten suunnitelmiensa toteuttamisen mahdottomuuden, päätti tappaa tytön, joka kieltäytyi rikastuttamasta häntä. Hän osoitti pojalleen seuraavan kirjeen:

Sunnuntaina, 10. joulukuuta 1882

Rakastettu poikani:

Kiittämätön sisaresi on ajanut minut epätoivoon. Hän loukkasi minua pahoin. Olen kaikin tavoin onneton. Kiroan sisaresi. Kuolema on parempi. Olen pahoillani kun en kykene lausumaan sinulle jäähyväisiä. Toivotan sinulle kaikkea mahdollista onnea.

Syleilen sinua viimeistä kertaa.

Rakastava isäsi

Tätä kirjettä poikaparha ei ole vielä saanut. Hän ei tiedä mitään tästä tragediasta, sillä hän on sisäoppilaitoksensa sairaslaistalla, vaarallisesti sairaana, mikä johtuu siitä hirvittävästä liikutuksesta, jonka hän koki, kun hän äskettäin vietti muutaman päivän isänsä talossa. Hän oli todistajana pelottaville kohtauksille, jotka tapahtuivat isän ja tyttären välillä, kohtauksille, jotka olivat vain toisintoa sadoille samanlaisille. Hirviöstä hänen suunnitelmansa olivat niin luonnollisia, ettei hän salannut niitä edes pojaltaan.

Muutamat lehdet totesivat neiti Rappaportilla olleen rakastajan, ja tämä rakastaja, rikas espanjalainen, oli lähtenyt talosta kun tyttö survaistiin kuoliaaksi.

Tämä on herjausta, lääketieteellinen tutkimus on todistanut tytön nukkuneen, kun isä tappoi hänet. Muutaman päivän ajan nuorta tyttöä olivat vaivanneet hämärät epäilykset, ja hänella oli tapana lukita ovansa huolellisesti, mutta hänen isänsä oli tytön tietämättä teettänyt avaimesta jäljennöksen.

News of Paris sanoo 14.12. ilmestyneessä numerossaan:

Rappaport oli juutalainen, kotoisin preussilaisesta Puolasta. Vuonna 1862 eräs molemminpuolinen ystävä tutustutti hänet viehättävään nuoreen tyttöön, juutalaisnaiseen. Nuori tyttö oli äärimmäisen taiteellinen ja hienotunteinen, kaiken kaikkiaan soveltumaton Rappaportin villille luonteelle; hän kuitenkin nai tytön, ja heille syntyi kaksi lasta. Mutta eräänä päivänä hänen vaimonsa, kyllästyttyään arkiseen olemiseensa, hyökäsi miehensä erään nuoren miehen vuoksi, jonka hän taas sitten jätti toisen takia. Nykyään nainen on erään arvostetun aikalaisemme läheinen ystävä.

Yleisen uskomuksen mukaan juutalaisen rauhantuomarin aktiivinen väliintulo lopetti tutkimuksen, joka oli tapahtumaisillaan. Varmaa on ettei monia vaatimaa ruumiinavausta koskaan tapahtunut. Paikalle kutsuttu rabbi vei mukanaan Rappaportin ruumiin ja kantoi sen ripeästi juutalaiselle hautausmaalle, minne se haudattiin, ilman että kenellekään hänen ystävistään tai tuttavistaan kerrottiin hautajaisista.

Kuvittele ei-juutalaista raahaamassa perässään kaikkia näitä hämäriä muistoja, sekaantuneena tällaisiin draamoihin, kaiken tämän veren tahrimana; kuinka hänen elämänsä synkkenisi! Hän olisi ylitsepääsemättömän melankolinen saalis, ja tekisi kaiken vallassaan olevan saadakseen ihmiset puhumaan hänestä niin vähän kuin mahdollista. Juutalainen on kuitenkin näiden traagisten tapausten keskellä kuin kala syvässä vedessä. Hän on aina liikkeellä, aina onnellinen. Hän löytää luonnollisen elementtinsä alituisen vaivan ilmapiiristä. Hän mieluimmin hyökkää niitä laitoksia vastaan, joiden on arvioitu innostavan häntä terveellisellä pelolla. Hän kutsuu lain virkamiehiä kirkon klovneiksi ja sakariston pelleiksi.

Kuinka voi kirjailija kuvata tätä luonnetta, tätä juutalaiselle niin ominaista luontoa. Juutalainen on luontainen pelkuri, hän ei koskaan uhmaa vastustajaa kasvokkain. Kuitenkin tämä pieni Kölnin juutalainen, jota vastaan kaikki puhuu, jolla on epäsuotuisa nimi, jolla ei ole minkäänlaisia kirjallisia lahjoja, on jossain määrin arvostettu Pariisissa. Lehtensä, La Lanternen kautta hän kykenee manipuloimaan asioita ja onnistuu tietyssä määrin muovailemaan julkista mielipidettä.

Kuinka voi kukoistaa kansa, joka on saalis Mayerin kaltaisille miehille, jotka ovat aina vehkeilemässä ja juonittelemassa tai sekaantuneina johonkin skandaaliin tai petkutukseen? Antakaamme juutalaisten pitää kurssinsa kaksilymmentä vuotta, ja ei van Pariisi ja Ranska, vaan koko Eurooppa raunioituisi; ei edes Amerikka pääsisi pakoon.

Jos me jäisimme vain noiden seuraan, jotka jo ovat keskuudessamme! Mutta voi! Maailmalla on miljoonittain heitä, jotka tulevat luoksemme yksi toisensa jälkeen nääntyneinä, tarrautuneina, hartaina anarkistisissa opeissaan, pahemmin kuin edeltäjänsä. Jumala olkoon anti-anarkistisen yhteiskunnan kanssa, jonka suunnitelma julkaistiin hiljattain New York Evening Postissa.

Mayer on kuitenkin siedetävämpi kuin aikalaisensa Wolff Le Figaro -lehdestä, joka on julkein ja häpeämättömin kiristäjä, jonka seemiläinen tai mikään muu rotu on tähän mennessä tuottanut. Hän puhui totta kun sanoi itseään "aikakauden suureksi ilmiöksi". Nykyjuutalainen on inkarnoitunut kokonaisuudessaan tässä sekarotuisessa ja poikkeuksellisessa olennossa. Eräänä päivänä Romanian kuningatar kysyi juutalaiselta Blowitzilta, joka meni tuohon maahan esittelemään pikakuljetusta, että mihin maahan hän kuului. "Teidän majesteettinne," vastasi juutalainen, "en itse tiedä. Synnyin Böömissä ja asun Ranskassa, missä kirjoitan englannin kielellä." Mutta kosmopoliitin juutalaisen perikuvana Wolff on vielä täydellisempi. Hänellä ei ole maata, uskontoa eikä sukupuolta. Tämä neutraali olento on itse asiassa ainutlaatuinen tuote, joka ei sovi mihinkään luokitukseen.

Bastien-Lepage, maalari, on vetänyt tämän antropomorfisen hahmon aidoilla väreillään. Tämä eriskummallinen olio on yleinen hahmo Pariisin bulevardeilla, olento joka palauttaa mieleen nuo paksut naiset, joita silloin tällöin nähdään pitämässä epämuodostuneiden päidensä päällä hilkkoja, joissa on runsaasti kukkia, ja naisten rinnat heiluvat likaisissa suojusliiveissä ja heillä on todella koomillisen vakava käytös.

Wolffilla on näille oudoille rouville tyypillinen vilkuilu. Meidän on yritettävä tehdä kynällä se, minkä Bastien-Lepage ontehnyt siveltimellä. Meillä on onneksi oppaana nuoren kirjallisen juutalaisen laatima luonteenomainen tuote nimeltä Albert Wolff, a History of a Parisian Cronicler, kirjoittanut Gustave Toudouze.

Kuten monet muut juutalaiset journalistit, Wolff Syntyi Kölnissä, ja vasta vuonna 1857 tämä saksalainen journalisti tuli Ranskaan syömään sen leipää ja samalla kiihottaakseen saksalaisten invaasiota. Kugelmannin toimesta hän meni Le Figaron toimistoon, missä hän loisti. Se mitä kansa kutsuu "pariisilaiseksi älyksi", on juutalaisten tyhjänpäiväinen luomus, sillä he puhuvat sitä parhaiten, niin kuin sellaiselle kuuluukin, jotka sepittävät slangia.

Pariisiin tulonsa aikoihin Wolff ei ollut korkeapalkkainen mies. Palkkioksi viiden louisin lainasta hän käyttäisi tuhlaillen keneen tahansa tuhat kohteliaisuutta. Mutta jos häntä joskus muistutettiin lainasta, hän peitti lainaajan siivottomiin herjauksiinsa.

Kerran eräs köyhä mies, jolta puuttui filosofinen suhtautumistapa näihin loukkauksiin, vei juttunsa oikeuteen. Gambetta, joka puhui uskonveljensä puolesta, pyysi kaikkivaltiaita jumalia todistamaan, ettei kukaan ymmärtänyt Wolffia paremmin lehdistön arvokkuutta. Kuitenkin tuomarit, joilla oli noina ohimenevinä päivinä vielä tietyt ennakkoluulot, eivät olleet samaa mieltä, ja perjantaina 29.12.1865 he antoivat seuraavan määräyksen, joka ei varmaankaan ole helmi uralla, jota Wolff itse luonnehti "kunnian ja säädyllisyyden elämäksi".

Olemme havainneet, että viime marraskuun 22. päivänä ilmestyneessä artikkelissa... sisältää mitä loukkaavimpia ilmaisuja ja häpäisevimpiä viittauksia kantajaa vastaan ja ko. kantaja mainittiin ko. artikkelissa roistoksi, surkeaksi kaveriksi, epäilyttäviin hommiin ryhtyneeksi mieheksi, mitä alhaisimmaksi huijariksi ja kiskuriksi, ja edelleen viitattiin hänen alituisesti tutkivan rikoslakia, jotta hän tietäisi tarkasti mitä voi tehdä joutumatta poliisin kynsiin; lisäksi sanottiin hänellä olevan vain pari kolme vanhaa ystävää, jotka joskus suostuttuaan tapaamaan hänet sanovat heti hänen lähdettyään: "Voiko kukaan pudota niin alas kuin me, kun meidät nähdään tämän alhaisen tyypin seurassa?" Edelleen artikkelissa sanotaan ko. kantajan ryhtyneen lunastamaan onnettomien kirjoittajien sitoumuksia, mikä täten teki hänelle mahdolliseksi hankkia halveksittavasta summasta näiden kirjoittajien näytelmiä ja muita kirjallisia tuotteita, ja silti hän rohkenee toisinaan tulla yllä mainittujen kirjoittajien seuraan, joita hän ryöstää. Olemme lopulta havainneet, että tämän jutun tosiasiat paljastavat, että ko. Wolffilla ei ole mitään syytä vaatia anteeksipyyntöä kantajalta, varsinkin kun vain muutama viikko ennen yllä mainitun skandaali-artikkelin julkaisemista hän oli ystävällisissä suhteissa kantajaan, jota hän aina puhutteli kirjeissään "hyväksi herraksi", ja jotka loppuivat "tuhannella terveisellä", ja joissa hän pyysi kerjäten lisää aikaa sadan frangin velan maksuun, ja lisäksi ko. Wolff oli antanut kunniasanansa siitä, että kyseinen velka maksettaisiin ennen lokakuun 22. päivää. Oikeuden päätös on, että ko. Wolff on kirjoittamalla ja aiheuttamalla tässä selostetun artikkelin julkaisemisen taipunut henkilökohtaisen koston tunteeseen, mikä pääasiallisesti on johtunut kantajan 25.10. aloittamasta toiminnasta. Oikeus tuomitsee Wolffin kuuden päivän vankeuteen ja kolmensadan frangin sakkoon.

Jos ei-juutalainen tekisi neljänneksenkään siitä, mitä tämä taidekiristäjä on tehnyt, muut ei-juutalaiset eivät löytäisi kylliksi kirouksia häntä kohti singottaviksi. Sitä vastoin juutalaiset tukevat ja puolustavat uskonveljiään. Mihin normaali ihminen ei yleensä edes vihjaisisi, siihen ripeä Wolff syventyy yksityiskohdittain.

Onnettoman näyttelijättären, Gabriellen, ruumisarkkua ei ollut vielä suljettu, kun Wolff kertoi yksityiskohtaisen tarkasti näyttelijättären yksityiselämästä, ja julkaisi sen mitä häneltä ei edes ole kysytty, paljastaen että tämä nyt kuollut nainen oli ennen rakastajatar juutalaiselle nimeltä Ernest Blum, joka oli kantavieras näyttelijöiden seurusteluhuoneessa. Blum käytti hyväkseen mahdollisuutta mainostaa itseään kuolleen kumppaninsa kustannuksella. Hän julkisti ruokottomia vihjauksia juutalaisessa lehdessä nimeltä Le Rappel.

Juuri Sarah Bernhard innostaa Wolffia. Le Figaron kronikoitsija siunaa tätä "lasta", hänen aviomiestään ja lapsiaan, ja vertaa Sarahia enkeliin, joka on levittänyt siipensä taiteen ylle, eikä hän väheksy mitään kuvauksessaan Sarahin talon sisäosista.

Se että kansa sallii näiden kuvottavien artikkelien vallata Le Figaron etusivun päivä päivän jälkeen, on todiste massojen rappeutumisesta moraalisen rohkeuden suhteen. Kiitos juutalaisten; sekä teatteri- että seurapiirit uhkaavat vajota alimpaan rappiotilaan. Seurapiireistä on tullut suunnaton teatteri, jossa jokainen tosiaankin vetää puoleensa muiden mielenkiinnon.

Teatteri itse on anastamassa itselleen epäsäännöllisen merkityksen, mikä selittyy juutalaisten invaasiosta. Näyttelijän ammatin on hyvinkin arvioitu viehättävän juutalaisia. Se lupaa suuria palkkioita, tyydyttää tiettyä turhamaisuutta, eikä vaadi keskimääräiseltä näyttelijältä mitään poikkeavaa lahjakkuutta. Kaikki Pariisin teatterit ovat juutalaisten käsissä. Keinottelijat vandevillessä ja konserteissa, kuten Strakosch, ovat myös juutalaisia. Suurehko osa artisteista kuuluu myös juutalaisväestöön. Stolz, Patti, Sass, Fidés, Devriés, Rosine, Bloch, Heilbronn, Bernhardt, neiti Isaac, Judic, Madame Israel Reichemberg, neiti Milly Meier, kaikki juutalaisia. Wormsin isä, juutalainen teurastaja, jonka kauppa sijaitsee Vieille-du Temple -kadulla.

Matalaotsaisten varietee-ohjelmien managerit, jotka mielellään keinottelevat ja perustavat näyttelijäseurueita ilman kapitaalia, ovat kaikki juutalaisia. Jos puhut amerikkalaisen managerin kanssa, hän kertoo sinulle, että juutalaisten sekaannuttua tähän liiketoimeen teatteriin liittyvä ammatti on laskemassa.

Heti kun on kyse Siionin tyttären ylistämisestä, sanonnat, joita koko kristillinen maailma on käyttänyt tähän asti niiden ei-juutalaisten kunniaksi, jotka ovat aateloineet näyttämöä, eivät ole kyllin voimakkaita miellyttääkseen juutalaisia. Me olemme jo viitanneet juutalaisten tapaan liioitela kaikkea, mitä he käsittelevät, tai paremminkin liioitella kaikkea, mikä koskettaa heitä. He näkevät kaiken suurennuslasin läpi ja pinoavat adjektiiveja; idän kansoille tyypillinen tapa. Heidän mielestään kehnoinkin artisti, jos hän on juutalainen, muuttuu jotenkin suureksi.

Tämä pyhimykseksi korottaminen alkoi Rachelista, jolla oli juutalaisille ominainen voima -- voima joka on jo siepannut koko maailmasta dukaatteja ja tulee ajan mittaan sieppaamaan kaiken jäljelle jääneen. Aidon kuvan Rachelista jäljitti Philaréte Chasles, joka sanoi:

Tuolla irstaalla juutalaisnaisella oli naarastiikerin vaistot, mutta sen ohella myöskin hämmästyttävä älykkyys, sillä hänen onnistui kietoa pauloihinsa kaikki aikalaisensa. On sanottu että arkkipiispat siunasivat häntä, ja että Ranska itki hänen puolestaan.

Tavalliset moraalin olosuhteet, sellaiset joita ei-juutalaiset ymärtävät, muuttuvat täysin, kun ne kohtaavat juutalaisen tai juutalaisnaisen. Vuonna 1883 pantiin alulle oikeusjuttu Sarah Bernhardia vastaan; juttu mihin hänen aviottomat lapsensa liittyivät. Juutalainen sanomalehti Le Gaulois yritti välittömästi kolmen palstan jutussa vakuuttaa lukijoilleen, että nämä lapset olivat uskollisen ja hartaan rakkauden jälkeläisiä; että he olivat lapsia, joita kuolevaiset eivät enää synnytä; lapsia joita ei ole nähty sitten Rachelin päivien. Artikkeli päättyy verrattomaan koko rodun pyhimykseksi korottamiseen.

Hyväsydämisyys ja toveruus ei-juutalaista syntyperää olevien artistien kesken on ammatun jalo piirre. Kerrotaan John McCullough -parasta, että hänellä oli tapana usein nousta sairasvuoteelta avustamaan, eli ottamaan osaa mihin tahansa avustukseen, joka annettiin köyhtyneelle näyttelijälle. Koskaan ei kuitenkaan tiedetä juutalaisen tähden suoneen pienintäkään apua kristitylle taitelijaveljelle, ellei sitten mielevän mainoksen kautta.

Mille alueelle juutalaiset sitten asettuvatkaan asumaan, kun lähikadulta tulee pian löytymään paljon uhkapeliluolia ja porttoloita. Silloin tällöin aamun lehdet kertovat meille tietyille tunnetuille kaduille tehdyistä ratsioista. Jos New Yorkin poliisi kiinnittäisi lähempää huomiota tiettyihin yläkaupungin katuihin lähellä Lexington Avenueta; esimerkiksi kadun jonka juutalaiset ovat ottaneet melkein täydelliseen omistukseensa, he löytäisivät monia metropolin kultaisista palatseista. Sama pitää oaikkansa Pariisin juutalaisalueisiin. Kaduilla, joilla juutalaiset elävät, on runsaasti niitä mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä 'souteneur', sutenööri.

Jos joku tahtoo hahmotella itselleen totuudenmukaisen kuvan Pariisin juutalaisten tilasta ja tavoista muutamien viime vuosien ajalta, hänen olisi hyvä lukea Macén kirja nimeltä Le Service de La Sureté parson Ancien Chef. Avoimessa brutaalisuudessaan, asialisuudessaan, kuivassa ja kylmässä kielenkäytössään tämä teos vie voiton kaikesta, mitä on kirjoitettu Pariisissa. Se ilmaisee sosiaaliset haavat julmemmin kuin kaunopuheiset kynät muinoin. Naturalismi ei ole koskaan tuottanut voimakaampaa paljastusta. Luku sutenööreistä on todella synkkä. Alituisesti lisääntyvä moraalittomuus, mikä johtuu juutalaisen lehdistön avoimesti puoltamista materialistisista opeista samoin kuin vaikeudesta saada työtä, on luonut tiettyjä muinoin sivilisaatiolle tuntemattomia luokkia. Macé lujasti vakuuttaa, että avioituneet miehet elävät vaimojensa kunniattomuudella, ja että juuri aviomiehet huolehtivat parempien puoliskojensa irstailusta. On tarpeetonta sanoa, että arjalainen ei voi käsittää sellaista turmeltuneisuutta. Miehet jotka suorittavat tällaisia ennen kuulumattomia ilkeitä tekoja ovat yksinomaan seemiläistä rotua. Pahantekijöiden armeija saa lisäväkeä sutenööreista. He ryöstävät Pariisin ympäristön taloja eivätkä epäröi tulittaa poliiseja. Niiden poliisien, jotka eivät tunne sympatiaa näitä pahantekijöitä kohtaan, on pakko ryhtyä epätoivoisiin taisteluihin. Nämä sutenöörit salamurhaavat keskellä kirkasta päivää; he salamurhaavat lähellä siltoja ja Tuileriesin puutarhaa. Äskettäin he lassosivat miehen Pariisin tunnetun Hill-hotellin edessä, ja ryöstivät hänet. He pysäyttävät vaunuja kaduilla, mikä oli ennen tapana valtateillä. Tammikuussa 1885 eräs lady vuokrasi rataat, Bordeauxista palattuaan, Pariisin rautatieasemalta, ja Contrescarpe-kadulla kolme pahantekijää tarttui hevosen suitsiin ja ladyn oli pakko luovuttaa kaikki mitä omisti.

Matjustajia tapetaan vaunuihinsa, tyttöjä vuoteisiinsa ja kauppiaita toimistoihinsa. Poliisi laittaa käsivartensa ristiin näiden rikosten edessä, täysin voimattomana pitämään puoliaan heitä vastaan, vaikka nykyään on Pariisissa 16 000 poliisia, kun keisarikunnan aikana heidän kokonaismääränsä oli 9 322. Tunnettu nuoren tytön salamurhaaja nähdään joka päivä kävelemässä levollisena katuja. Miksi häntä ei pidätetä? Hänen veljensa Solomon on poliisi.

Yhden ainoan tammikuun viikon aikana vuonna 1886 ranskalaiset lehdet mainitsivat yhdeksästä murhasta ja viidestä yrityksestä.

Naisten pitämän olutkapakat ovat tämän suuren kaupungin vitsaus. Oltuaan kerran siellä jokainen rehellisen perheen poika on iäksi menetetty. Hänet pannaan juomaan, sitten pelaamaan, ja lopulta häneltä ryöstetään kaikki mitä hän omistaa. Koskaan aiemmin ei ihmisluonto ole rappeutunut suurempiin syvyyksiin kuin näillä onnettomilla naisilla, joiden elanto riippuu huumaustilasta ja joita kutsutaan "laiskoiksi" kun heidän vatsansa kapinoi. Siellä on naisia, jotka tyhjentävät jopa 50 lasia olutta päivässä.

Albert Delpit sanoo koskien näitä baareja:

Koko latinalainen alue, jossa tunnetusti asuu paljon opiskelijoita, kuhisee näitä naisten pitämiä olutbaareja. Opiskelijat menevät sinne tänne jättäen luokkansa ja tutkintonsa juostakseen näiden kellarikerroksen naisten perässä... Astuin menestyksellisesti puoleen tusinaan tällaiseen olutbaariin, ja näin kaikkialla saman vastenmielisen näyn; naiset houkuttelivat ja hyväilivät opiskelijoita, jotka, vaikka vain 15-18 vuotiaita, olivat kalpeita ja näivettyneitä olentoja, joilla oli vanhentunut katse kasvoillaan.

Parituksen henki on tunkeutunut kaikkii yhteiskuntaluokkiin. Omistaja vuokraa huoralle asunnon kolme kertaa kalliimmin; baarinpitäjä joka kutsuu naisen paikkaansa asiakkaita vetääkseen; hiilikauppias joka myy hänelle hiiltä väärin punniten; sekatavarakauppias, hedelmämyyjä, vaatekauppias, puvuntekijä, jotka myyvät hänelle tavaroita kalliimmalla hinnalla kuin toisille; jopa pesijä ottaa ylitaksaa -- kaikki nämä erinimiset näpistelijät ovat todellisuudessa parittajia. He kaikki kannustavat häntä irstauteen, koska hänen irstautensa on heille kannattavaa.

Huhtikuussa 1883 muutama opiskelija joka oli tovereidensa enemmistöä vähemmän rappeutunut, yritti suorittaa tehtävän, josta poliisi oli kieltäytynyt. Yhdessä ainoassa yössä he olisivat vapauttaneet alueen juutalaisesta aineksesta, jota siellä oli runsaasti -- aineksesta, joka on ylen mieltynyt paritukseen ja sutenöörin hommaan. Mitä teki poliisivaltuutettu, Saksan juutalainen Schnerb, jonka veli on pornokauppias Schnerb? Hän marssi parittaja- ja sutenöörijoukon keulassa, sen perässä poliisit, ja ryntäsi opiskelijoiden kimppuun, joiden oli pakko vetäytyä. Mitä kansa teki? Se palkitsi juutalaisen Schnerbin lahjoittamalla hänelle patukan.