Miksi juutalainen menestyy -- Osa III

LUKU 3: Juutalaisten viha lapsia kohtaan

Nöyristely, joka usein ajaa ihmisen kannattamaan vahvemman asiaa, omaksuu juutalaisten keskuudessa luonteenomaisen katkeruuden muodon, joka ilmenee uskonnollisessa vainossa. Mikään ei ole läpikäynyt muutosta juutalaisten piirissä. He vihaavat Kristusta vuonna 1887 täsmälleen samoin kuin he vihasivat Häntä Augustuksen aikoihin. Ruoskia krusifiksia pitkänä perjantaina, häväistä vihittyjä ehtoollisleipiä, tahrata pyhiä kuvia, oli juutalaisten suurinta huvia keskiajalla, ja niin nykyäänkin. Ennen he tyydyttivät ilkeytensä tappamalla kristittyjä lapsia; tänään he ahdistavat heitä ateistisilla opeillaan. Ennen he vuodattivat heidän vertaan; nyt he myrkyttävät heidät. Kumpi näistä kahdesta on rikollisempaa?

Kun vakuutan juutalaisten vihan kestävyydestä, on ehkä paikallaan puhua melko paljonkin heidän viimein julkituotavista verisistä uhreistaan; syytös joka on todistettu tuhat kertaa, ja jota vastaan juutalaiset aina puolustautuvat heille luonteenomaisella julkeudella.

"Onko heillä todella ollut tämä tapa?"

Renen, puhuttaessa Tisza Elzlarin jutusta, antoi kirjallisen todistuksen juutalaisten hyvästä luonteesta. "Herjausten joukossa," hän sanoo, "joita synnyttää viha ja fanatismi, ei ole varmasti järjettömämpää kuin se, joka väittää juutalaisten vuodattavan verta uskonnollisissa juhlissaan. Sellaisiin tarinoihin uskominen ei ole vähempää kuin hirvittävää hulluutta."

Valitettavasti lukemattomat tosiasiat väittävät Renanin epäilyttävää vakuutusta vastaan.

Vuonna 1071 juutalaiset ristiinnaulitsivat lapsen Bloisissa ja heittivät hänet sitten jokeen. Vuonna 1114 Norwichissa, Englannissa, 12-vuotias lapsi houkuteltiin juutalaisten taloon ja kidutettiin hirvittävästi. Vuonna 1179 juutalaiset salamurhasivat pääsiäissunnuntaina erään lapsen, jota katolinen kirkko kunnioittaa St. Richardin nimellä ja jonka juhla pidetään 25. maaliskuuta. Vuonna 1236 juutalaiset uhrasivat kolme lasta lähellä Haquenauta. Vuonna 1244 kristillinen lapsi kärsi marttyyrikuoleman. Vuonna 1255 Lincolnissa, Englannissa, kätkettiin lapsi pääsiäiseen asti, ja sitten juutalaiset kokoontuivat Englannin eri osista ja ristiinnaulitsivat hänet. Vuosina 1257 ja 1261 Welsenbourgin juutalaiset suorittivat nämä samat rikokset. Vuonna 1261 Pfortzheimissa, lähellä Badenia, juutalaiset kuristivat 7-vuotiaan tytön. Vuonna 1283 hoitajatar myi Mayencessa lapsen juutalaisille, jotka tappoivat sen. Vuonna 1285 Münchenissa eräs lapsi nimeltä Uthernher kärsi marttyyrikuoleman, jonka toteuttaminen kesti kolme päivää. Vuonna 1287 Bernissä pieni poika nimeltä Rudolph tapettiin pääsiäisenä. Vuosina 1292, 1293 ja 1295 sama rikos suoritettiin Bernissä. Vuonna 1303 juutalaiset tappoivat pienen pojan nimeltä Conrad, jonka isä oli sotilas.

Vuonna 1345 juutalaiset kuristivat Henryn, jonka katolinen kirkko on julistanut pyhimykseksi. Vuonna 1401 Düssenlofenissa, Wurtenburgissa, 4-vuotias lapsi kärsi kuoleman juutalaisten käsissä samalla tavalla. Vuonna 1407 juutalaiset karkotettiin tuosta maasta näiden rikosten vuoksi.

Vuonna 1429 Rovensbourgissa juutalaiset tappoivat pääsiäisenä Louis von Bruckin. Vuonna 1454 Kastiliassa juutalaiset leikkasivat lapsen palasiksi ja heittivät hänen sydämensä koirille. Vuonna 1462 juutalaiset tappoivat Trentossa Simonin, jonka katolinen kirkko on myös kanonisoinut.

Vuonna 1480 sama rikos toistui Venetsiassa. Vuonna 1486 juutalaiset tappoivat kuusi lasta Regensburgissa. Vuonna 1520 juutalaiset valuttivat kuiviin kaksi lasta Biringissä.

Vuonna 1541 neljävuotiasta laste nimeltä Michael kidutettiin kolme päivää ennen kuin tapettiin. Vuonna 1547 juutalainen Jacques de Léozyka kuristi erään lapsen Ravessa. Vuonna 1547 juutalainen Joachim Smieilavicz salamurhasi pienen seitsemän vuotta vanhan tytöän. Vuonna 1597 juutalaiset kuristivat erään lapsen pirskottaakseen sen verellä uuden synagogansa. Vuonna 1550 viisivuotias lapsi nimeltä Matthews salamurhattiin Ladaenissa. Vuonna 1670 juutalainen Raphael Levy heitettiin tuleen sen vuoksi, että hän oli vuodattanut kuiviin lapsen.

Samanlaisia rikoksia on suoritettu tähän päivään asti itämailla.

Lukuisat historioitsijat todistavat ylläluetut rikokset, ja heidän todistusaineistonsa, jos se esitettäisiin, pidentäisi tämän kirjan yli määrärajojen.

Mr. Rupert on kirjassaan History of Synagogue siteerannut muutamia silmiin pistävimmistä tosiseikoista.

Ei ole keskiajan historioitsijaa, joka ei mainitse näistä juutalaisten suorittamista murhista. On todettu, että Norwichin juutalaiset sieppasivat kristityn lapsen ennen pääsiäistä, kiduttivat häntä juuri niin kuin juutalaiset kiduttivat meidän Herraamme, ja pitkänä perjantaina he hirttivät hänet ja sitten polttivat.

Chauser on kuitenkin mielenkiintoisin kirjailija, jolta voidaan etsiä tämän asian tietoja. Hänen jäännöksensä makaavat Westminsterissä, ja hän oli aikansa tapojen tosi kuvaaja. Canterburyn tarinat ovat eräänlainen Decamerone. Priorittaren tarinassa meille esitellään kammottava rikos, jonka suoritti "kirottu juutalainen", joka tarttui pieneen poikaan, "iältään nuoreen ja hellään", piti lujasti hänestä kiinni, leikkasi hänen kurkkunsa, ja heitti hänet kuoppaan.

Nämä todisteet voidaan, toistamme, moninkertaistaa mielin märin.

La Civilta Cattolica on huhtikuun ensimmäisessä numerossaan vuonna 1882 esittänyt kaikki lailliset asiakirjat, jotka koskevat Trentossa vuonna 1475 pidettyä oikeudenkäyntiä, ja näitä asiakirjoja säilytetään Vatikaanin arkistossa. Ei ole kiehtovampaa kuin tähän oikeudenkäyntiin liittyvät tosiasiat -- eittämättä tosiasiat -- ja mitään kyynisempää ei voida ajatella kuin syytettyjen itsensä tunnustus. Koko ohimenneen aikakauden vaihe ilmestyy yllättäen silmiemme eteen.

80-vuotias juutalainen, jota kutsuttiin nimellä "vanha Mooses", käytti kristittyjen verta koko elinaikansa. Oli olemassa kristillisen veren kauppiaita, kuten Isaac, Kölnistä, ja Richard, Bresciasta, jotka tyydyttivät kaikki vaatimukset. Ours, Saksista, oli kauppamatkustaja, näiden murhaaja-roistojen kaupallinen edustaja. Tämä Ours kulki kaupungista kaupunkiin, ghetosta ghettoon, tarjoten kauheaa kauppatavaraansa, ja ollen varustautunut rabbi Springin suosituskirjeellä. Toisen syytetyistä, miehen nimeltä Vitale (alias Levita), vihki tämän tehtävän salaisuuksiin hänen setänsä Salomon, joka eli Monzassa. Ei-juutalaisten veri sekoitettiin kolmionmuotoisiin astioihin, joita jaeltiin synagogissa. Myöhemmin, vuonna 1670, tapahtui Raphael Levyn oikeudenkäynti, joka myös ilmaisee ne inhottavat asiat, joita juutalaiset harjoittavat. Tämä rikos suoritettiin Ranskassa, ja tähän päivään asti on kaikkia asiakirjoja voinut tutkia kuka tahansa kiinnostunut. Meillä on erinomainen opas tunnollisen historioitsijan, Amelot de la Houssaven selostuksessa, joka on hänen teoksessaan nimeltä An Abridament of the Trial Made Against the Jews of Metz.

Keskiviikkona 23.9.1669, noin kello yksi iltapäivällä eräs Mangeotte Willemin, Gilles le Moinen vaimo, meni pesemään vaatteita lähteelle, joka oli noin 200 askeleen päässä hänen kodistaan. Hänen takanaan kulki hänen lapsensa, kolmivuotias, jolla oli vaalea kiharainen tukka ja punainen hattu päässä. Noin 25 askeleen päässä lähteeltä lapsi liukastui ja kaatui, ja kun äiti kääntyi nostaakseen hänet pystyyn, lapsi sanoi itse kyllä nousevansa ylös, minkä johdosta äiti jatkoi matkaansa uskoen lapsen seuraavan. Noin neljännestunnin kuluttua äiti, kun ei nähnyt lastaan, juoksi takaisin paikkaan minne oli pojan jättänyt, ja kun hän ei lasta sieltä löytänyt, hän palasi taloonsa, jossa hän kysyi mieheltään, apeltaan ja anopiltaan olivatko he nähneet lasta jossain. Koska vastaus oli kielteinen, he kaikki olettivat lapsen eksyneen, ja tämän käsityksen vuoksi he etsivät turhaan lasta kylästä. Sitten he palasivat lähteelle, paikan pormestarin seurassa, tutkivat huolellisesti pensaat, kutsuivat lasta nimeltä, huusivat ja etsivät mutta tuloksetta. Lasta ei löytynyt. Sen jälkeen äiti meni apen kanssa Metziin johtavan valtatien luokse, ja sieltä he löysivät lapsesta merkkejä, joita he seurasivat kunnes kadottivat ne hevosten ja vaunujen jälkien sekaan. Sitten nainen palasi miehensä luo, kertoi tälle ajatuksestaan, ja mies lähti suoraa päätä samalle reitille, jossa hän tapasi kreivi de Vaudemontin saattueeseen kuuluvan hevosmiehen, jolta hän kysyi oliko tämä nähnyt lasta. Hevosmies kertoi vähän aikaa sitten tavanneensa juutalaisen, joka ratsasti valkoisella hevosella Matziä kohti, ja juutalaisella oli mukanaan lapsi, joka näytti kolme tai neljä vuotta vanhalta. Tullessaan hevosmiestä vastaan juutalainen oli kääntynyt tieltä ja sivuuttanut hänet suurinpiirtein pistoolin laukauksen kantaman päästä.

Isä, joka tajusi kuvauksesta että juutalainen oli todennäköisesti varastanut hänen lapsensa, lähti takaa-ajoon. Saavutettuaan kaupungin portin hän kysyi läsnäolevilta olivatko nämä nähneet juutalaisen kulkevan portista.

Eräs nimeltä Thibault Regnault kertoi hänelle nähneensä juutalaisen saapuvan, mutta tästä tiedosta ei ollut paljon hyötyä, sillä Regnault ei pystynyt kertomaan minne juutalainen oli mennyt tai minne tämä oli vienyt lapsen. Kuitenkin isä sai pian kuulla, että se juutalainen oli Raphael Levy, Boulaysta, ja että tämä oli samana päivänä nähty sillä tiellä kantaen edessään jotain, jonka tämä oli huolellisesti peittänyt viitallaan. Edelleen kerrottiin isälle, että Levy asui Metzissä erään Garconin talossa, joka myös oli juutalainen ja edellisen sukulainen. Isä lähti heti ko. juutalaisen talolle kysymään lastaan. Perille tuntuaan hänelle kerrottiin, etteivät he tiedä lapsesta mitään, ja että talon herra ei ole kotona, jolloin isä päätti jäädä odottamaan. Hän tapasi talossa ollessaan naisen, jolle hän kertoi etsivänsä lastaan. Pian sen jälkeen tuli juutalaisnainen kaupungilta ja varoitti sitä naista saksaksi olemaan sanomatta mitään mitä tulee ko. lapseen. Kuultuaan nuoren juutalaistytön sanat, isä, joka osasi saksaa, ei enää elättänyt mielessään mitään epäilyksiä mitä tulee pojan kohtaloon, ja sen jälkeen hänen mielensä valtasi vain yksi ajatus -- kostaa Raphael Levylle.

Oikeudenkäynti oli toisinto kaikista juutalaisia vastaan aloitetuista oikeudenkäynneistä. Kaikki maan juutalaiset herätettiin ja tuotiin esittämään vääriä todistuksia, mutta onnettomuudeksi heille, oli heillä keskenään kirjeenvaihtoa syytetyn asian ajamiseksi. Se osoittautui vahvimamksi mahdolliseksi todisteeksi hänen syyllisyydestään.

Eräässä näistä kirjeistä syytetty kirjoitti Metzin synagogan päällikölle:

Rakkaat johtajat, vanginvartijan palvelija kertoi minulle, että minulle ruokaa tuova juutalainen oli kertonut hänelle, että lapsi on turvassa. Oi, kirjoittakaa minulle, jotta tiedän kuinka asiat seisovat ja ketkä ovat todistajia. Kirjoittakaa minulle joka tapauksessa, jotta saan hiukan lohdutusta. Haman [Raphael Levy antoi nimen 'Haman' (Aman) muistoksi Amanista, jonka nimi on tähän päivään asti pysynyt inhottavana juutalaisten mielestä] on nyt vankilassa... Pitäkää silmällä parlamenttia. Rukoilen että minua autetaan ja että minut vapautetaan tästä kurjuudesta. Kärsin kuoleman kuin Israelin tosi poika... Pyydän vain, että vaimoni ja lapseni eivät jää puutteeseen. Tämä kurjuus tuli päälleni toimittuani yhteisön puolesta.

Sillä välin juutalaiset jatkuvasti pitivät neuvotteluja erään hartaan uskonveljensä, Gideon Levyn, talossa, ja he harkitsivat turvautuvansa sellaiseen strategiaan, joka oli yhdenmukainen Jaakobin lasten tarinan kanssa, jossa lapset myytyään veljensä kertoivat isälleen, että villipeto oli ahmaissut hänet. He ilmoittivat, että sudet olivat siepanneet kadonneen lapsen ja panivat hänen vaatteita etäiseen metsään. He levittivät hänen paitansa tiheikköön ja sirottelivat ympärille muutamia lapselle kuuluvia esineitä. Sitten he neuvoivat useita lähistön asukkaita etsimään metsistä ja kertoivat heille, että jos he löytäisivät vaikkapa vain joitain jäännöksiä lapsesta, heidät palkittaisiin suurella rahasummalla. Metsikköä lähellä asuva nainen todisti valallisesti oikeudelle, että kolme Metzin juutalaista, joiden nimiä hän ei tiennyt, yritti saada häneltä selville mitä ihmiset sanoivat varastetusta lapsesta. Edelleen juutalaiset olivat kertoneet hänelle, että sudet olivat syöneet lapsen, jonka jälkeen nainen oli kertonut heille, että heidän pitäisi etsiä metsästä, sillä silloin varmaankin löytyisi jotain jäännöksiä lapsesta. Itse asiassa muutamaa päivää myähemmin, 26.9.2669, neljä sikaa kuljettanutta miestä löysi lapsen pään ja lähistön puskista kaksi vaatekappaletta, villasukan ja punaisen hatun, kummatkin ehjinä ja ilman merkkiäkään verestä.

Kun nämä tosiseikat oli kerrottu lapsen isälle sekä syyttäjäviranomaisille, oikeus lähetti virkailijan metsikköön tutkimaan olosuhteita, joissa yllä mainitut esineet oli löydetty, ja myöskin tutkimaan maaperää. Sian kuljettajat todistivat, että johtuen olosuhteista joissa vaatteet oli löydetty, ei ollut mahdollista, että villieläimet olisivat voineet syödä lapsen, sillä paitsi ettei vaatteita ollut revitty tai tahrattu verellä, oli tunnettua että villieläimet ensinnä syövät minkä tahansa kotieläimen pään, hyökättyään niiden kimppuun. Tässä tapauksessahan pää oli löydetty muutaman askeleen päästä lapselle kuuluneista vaatteista.

Tällä toimenpiteellä, joka oli ainoa menestyskelpoinen ja jota oli aiemmin onnistuneesti käytetty Itävallassa, jossa juutalaiset aina ovat olleet mahtavia, oli vähän menestymisen mahdollisuuksia Ranskassa, jossa oikeus oli ehdottoman puolueeton ja päätti tosiasioiden mukaan antamatta ulkopuolisen mielipiteen vaikuttaa vähimmässäkään määrin.

Naapurit todistivat valallisesti, että he olivat nähneet Gideon Levyn koria kantaen astuvan ja lähtevän metsiköstä vähän ennen kuin lapsen pää ja vaatteet löydettiin. Toinen todistaja vakuutti, että Gideon Levy käski häntä etsimään jäännöksiä, ja oli viitannut hänelle erääseen metsikön kohtaan, mistä todennäköisesti voisi löytää jäännöksiä.

Gideon Levy heitettiin vankilaan ja oikeudenkäynti jatkui. Rikos oli nyt todistettu. Ylitsevuotava todistusaineisto osoitti Raphael Levyn syylliseksi ja hänet tuomittiin elävänä poltettavaksi, ja oikeuden päätös toteutettiin 17.1.1670. Miehen kuolema oli todella sankarillinen. Hän hyvästeli muutamia uskonveljiään, pyysi heitä suojelemaan ja huolehtimaan hänen vaimostaan ja lapsistaan, eikä vain tyytynyt heidän lupaukseensa tehdä niin, vaan pani heidät vannomaan sen.

Hän kieltäytyi juomasta hänelle tuotua viiniä, koska se ei ollut kascher, heitti pois hänelle pidettäväksi annetun kynttilän, ja antoi voimakkaan iskun kyynerpäällään papille, joka yritti kehottaa häntä, sitten hän julisti suureen ääneen olevansa juutalainen ja tahtovansa kuolla juutalaisena. "Hänen sielunsa," juutalaiset selvittivät, "lensi eräänä lauantaina pyhänä ja puhtaana Jumalan helmaan."

Yleisesti ottaen, juutalaiset eivät pitäneet lapsen murhaa rikoksena, vaan sellaisen teon suorituksena, johon heidän uskontonsa heidät määräsi. He kunnioittivat miestä, joka oli, kuten he itse sanoivat, uhrautunut yhteisön puolesta. Sanalla sanoen, Raphael Levy oli juutalaisten marttyyri.

Vaikka hän oli oppimaton, hänet julistettiin kuolemansa jälkeen rabbiksi. Kun juutalaiset lausuvat hänen nimensä, häneen viitataan kuin Kadoschiin, pyhimykseen ja Chasidiin hurskaaseen. Archives Israelites -lehti aikoi muutama vuosi sitten pystyttää patsaan hänen muistolleen.

Gideon Levy karkotettiin. Tämän rikoksen esille tuomat tosiasiat tekivät vielä ilmeisemmäksi juutalaisten keskuudessa yleisen tavan loukata törkeästi muiden uskoa ja saattaa naurunalaiseksi kristillisen uskon seremoniat. Jokaisena pitkänä perjantaina juutalaiset kokoontuvat erään Schaubin talossa, missä he pilkkasivat Kristuksen kärsimystä ja ruoskivat krusifiksia.

Raphael Levyn jutun yhteydessä; juttu joka ei jätä pienintäkään epäilystä sen suhteen että juutalaiset käyttivät verta seremonioissaan, mainitsemme isä Thomasin murhasta Damaskoksessa vuonna 1840; murha jonka yksityiskohdat tunnetaan hyvin, ja jonka rikoksen ilmeisyyttä on mahdoton kieltää, koska se tapahtui meidän aikanamme.

Kaikki Damaskoksen asukkaat rakastivat isä Thomasia, kapusiinimunkkia. Hän harjoitti lääkärin ammattia samalla kun toimi lähetyssaarnaajana. Hän pelasti sielun ja huolehti ruumiista.

Kristityt, turkkilaiset ja juutalaiset olivat yksimielisiä hänen lahjojensa ja hänen ehtymättömän armeliaisuutensa ylistämisessä. Kaikki kutsuivat häntä siksi hurskaaksi lähetyssaarnaajaksi. Hänellä oli kaikkien yhteiskuntaluokkien luottamus. Mutta erityisesti juutalaisia kohtaan isä Thomas oli osoittanut ystävällisyyttä, koska hän halusi hartaasti voittaa heidän sielunsa Jumalalle. Eräänä päivänä häntä uhkasi kuolemalla eräs paikallinen asukas, jonka avioliittoa hän kieltäytyi siunaamasta. Silloin hän kurottautui tämän puoleen ja sanoi: "Olen valmis kuolemaan, mutta en aio epäonnistua velvollisuuteni täyttämisessä."

Kun rutto raivosi Damaskoksessa, hän kiinnitti tuhlaten mielenkiintoa ruton vaivaamiin. Hän ei koskaan epäröinyt missään uhrauksessa, joka voisi tehdä hyvää hänen lähimmäisilleen.

Schriff Pasha, turkkilainen kuvernööri, kunnioitti häntä ystävyydelllään ja antoi palvelijoilleen määräyksen sallia isä Thomasin tulo hänen luokseen milloin tahansa isä tahtoikin. Löytyi kuitenkin hurjia fanaatikkoja, jotka murhasivat tuon hyvän miehen. Kun hän oli eräänä iltana 5.2.1840, sivuuttamassa taloa, joka kuului juutalaiselle nimeltä David Harari, jälkimmäinen pyysi häntä astumaan sisään. Isä Thomas hyväksyi kutsun, sillä David Hararia pidettiin Damaskoksen hurskaimpana juutalaisena.

Tuskin ovi oli sulkeutunut isä Thomasin takana, kun David Harari, hänen kaksi veljeään, enonsa ja kaksi muuta juutalaista kävivät käsiksi isä Thomasiin, löivät hänet alas ja sitoivat tiukasti.

Sitten pyydettiin rabbi Chakamia ja Solimania, juutalaista parturia, tulemaan taloon. Jälkimmäinen määrättiin viiltämään auki uhrin kurkku, ja kun häneltä puuttui rohkeutta, David Harari, isä Thomasin hyvä ja uskollinen ystävä, tarttui veitseen. Mutta myös hänen kätensä vapisi, jolloin hänen veljensä Aaron tuli apuun, kun Soliman piti isä Thomasin päätä parrasta.

Veri koottiin, pantiin pulloon ja lähetettiin suur-rabbille. Ruumiilta riistettiin vaatteet, se leikattiin pieniksi palasiksi ja heitettiin likaviemäriin. Kurjat juutalaiset luulivat näin hävittäneensä ainiaaksi jokaisen merkin uhristaan. Kun yö tuli, Ibrahim Amoran, isän palvelija, oli levoton koska ei nähnyt papin palaavan ja tiesi hänen olevan juutalaisalueella. Hän päätti lähteä etsimään isää. Siellä häntä kohtasi sama kohtalo kuin isäntäänsä. Juutalaiset tarttuivat myös häneen ja salamurhasivat hänet, jotta heillä olisi, kuten l'Urion d'Alsace-Lorraine vakuutti, kristillistä verta haimoihin ja kateenkorviin laitettavaksi, joita käytettiin Purim-juhlan aikana. Mutta nämä katoamiset huomattiin pian. Totuutta epäiltiin.

Ranskan konsuli puuttui voimaperäisesti asiaan ja vaati tutkimusta. Saatiin tietää että Soliman, juutalainen parturi, oli kutsuttu yön aikana David hararin taloon. Hänet pidätettiin, kuulusteltiin, ja hänen tunnustuksensa perusteella jäännökset löydettiin. Rikoksen alkuunpanijat vangittiin. Kuudestatoista pidätetystä henkilöstä kaksi kuoli kuulustelujen ja oikeudenkäynnin aikana, kymmenen tuomittiin kuolemaan, neljä armahdettiin. Armahdettujen joukossa oli Soliman, antamansa todistuksen johdosta.

Jälleen tämän oikeudenkäynnin aikana juutalaiset antoivat näytteen ihailtavasta solidaarisuudestaan. Koko Eurooppa pantiin liikkeelle. Crémieux ja Montefiore kiirehtivät Damaskokseen. He eivät kuitenkaan kyenneet estämään tuomiota, sillä tosiasiat oli todistettu. Mutta he uudistivat ponnistelunsa, kuluttivat rahaa kitsastelematta, ja lopulta heidän onnistui saada varakuninkaalta armahdus noille tuomitulle kymmenelle.

He eivät puolustaneet tai pyytäneet anteeksi syyllisten puolesta. He yksinkertaisesti ostivat armahduksen.

Moniteur de Rome 15.6.1883 ilmestyneessä numerossaan kertoo monista juutalaisten suorittamista rikoksista:

• Muutama vuosi sitten Smyrnassa siepattiin juutalaisten pääsiäisen aikoihin lapsi, joka kuului eräälle kaupungin ensimmäisistä kreikkalaisista perheistä. Neljä päivää myöhemmin hänen ruumiinsa löydettiin meren rannalta lävistettynä tuhannella naulalla. Murheesta hulluna äiti syytti äänekkäästi juutalaisia tästä murhasta. Kristillinen väestö nousi yhtenä miehenä ja kiirehti juutalaisella alueelle, missä tapahtui pelottava joukkosurmaaminen. Yli tuhat juutalaista teurastettiin.
  
  
• Viime vuonna (1882), Batalassa, Konstantinopolin juutalaisalueella, houkuteltiin lapsi juutalaiseen taloon. Yli kaksikymmentä todistajaa näki lapsen menevän sisään. Seuraavana päivänä hänen ruumiinsa löydettiin Kultaisesta sarvesta. Tuloksena oli jälleen ei-juutalaisten nousu, joka maksoi juutalaisille yli sadan uskonveljen hengen.
  
  
• Gatalassa tapahtui sama asia. Asianajaja Serouios, kreikkalaisen yhteisön huomattavin asianajaja, osoitti anomuksen valtion edustajille, vaatien oikeutta. Mutta juutalaiset lahjoivat turkkilaiset poliisit, jotka painoivat asian villaisella, ja todistajia katosi. Juutalaiset suostuivat antamaan suuren summan rahaa murhatun lapsen vanhemmille.
  
  
• Vuoden 1883 alussa kaksi maltalaisten perheiden lasta siepattiin juutalaisten toimesta. Sanomalehti Stamboul, saatuaan asiasta informaatiota toisen siepatun lapsen isältä, kiinnitti poliisin huomiota rikokseen ja vaati syyllisten osapuolten rankaisemista. Asia nostatti suurta jännitystä kaupungissa ja aiheutti melkein vallankumouksen. Peran poliisipäällikkö, Vahri Pasha, ja Galatan poliisin valtuutettu, joilla oli velvollisuus hoitaa asia, kieltäytyivät ylitsevuotavien tosiasioiden edessä kyselemästä lapsen isältä ja äidiltä. Stamboulin toimittajalle tarjottiin 1 000 frangia kuussa, jotta hän ei enää mainitsisi asiaa. Siitä kieltäydyttiin närkästyneesti. Mitä juutalaiset tekivät? He lahjoivat poliisin ja saavuttivat lehden lakkauttamisen, ja näin asia vaiennettiin.

• Vuonna 1881 Lutczassa, pienessä Itävallan Galitsian kylässä, juutalaiset sieppasivat pienen tytön nimeltä Francesca Mnish. Kolme juutalaista, Moses Ritter, hänen vaimonsa ja Stochtinski, joutuivat syytteeseen. Oikeudenkäynti pidettiin ja heidät tuomittiin kuolemaan.

Tri. Justus sanoo kirjassaan Judens Spiegel:

Juutalaisten teologiset kirjat ovat jaettavissa kahteen kategoriaan, Peschath ja Kabbala.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat Talmud ja Schulchan.

Schulchan Aruchin mukaan ei ole rikos jos juutalainen tappaa kristityn (lait §50 ja §81).

Siinä talmudissa, joka julkaistiin Amsterdamissa vuonna 1646, juutalaiset määrätään hävittämään sukupuuttoon 'Nasaretin vesat'.

On hämmästyttävää, että Klipothin veren väitetään olevan Taivaalle suotuisa uhri.

Vieläpä juutalaisten pyhät kirjat vartavasten toteavat, että nuoren ei-juutalaisen veren vuodattaminen on yhtä pyhä uhri kuin kallisarvoiset parfyymit ja keino sopeutua Jumalaan ja vetää puoleensa hänen siunauksensa.

Kirjoittaja on juutalainen rabbi, joka kääntyi kristinuskoon ja josta myöhemmin tuli kreikkalainen munkki. Mikään ei ole harvinaisempaa kuin tämän kirjan kohtalo, jopa niille jotka tietävät kuinka suurella huolella juutalaiset yrittävät hävittää kaiken mikä on tarkoitettu julkisen mielipiteen valaisemiseksi heidän suhteensa. Se julkaistiin ensin molvia-kielellä vuonna 1803, josta se käännettiin kreikaksi ja siitä edelleen arabiaksi. Myöhemmin sitä painettiin aika ajoin Romaniassa, Konstantinopolissa ja monessa idän kaupungissa, mutta kumma kyllä oli melkein mahdotonta saada sitä kappalettakaan.

"Tämä johtuu," sanoi historioitsija, "juutalaisten alituisesta valmiudesta kuluttaa rahaa tämän kirjan muiston haihduttamiseksi."

Teoksen kreikankielinen laitos julkaistiin vuonna 1834.

Nykyisin on aika mahdotonta saada kreikkalaista painosta kappalettakaan, mutta vuonna 1883 ilmestyi käännös kreikasta italiaksi.

Juutalaisten into haihduttaa jokainen jälkikin italialaisesta painoksesta on helposti kuviteltavissa, ja Archives Israélites oli purkautumistienä villeille raivon kiljaisuille teoksen ilmestymisen johdosta.

Kokonainen vaihe keskiajan elämää kuvataan tässä mielenkiintoisessa kirjassa.

Tuhat tähän asti salaista seikkaa tuodaan valoon ja tähän asti selittämättömät mysteerit paljastuvat. Meille esitetään juutalais-alkemistin luola, jossa tapaamme hänet sekoittamassa outoja kristillistä verta vaativia mikstuureja, jonka veren hän väittää olevan tarpeellista viisasten kiven keksimisessä, mutta todellisuudessa käytettiin hirvittävien riittien juhlimisessa, Astarten iljettävät mysteerit.

Surkeita narreja, jotka uskoivat mahdollisuuteen keksiä viisasten kivi, käytettiin välikappaleina rikoksissa, jotka vaativat satojen ei-juutalaisten hengen.

Mitä ghetossa palvellaan ei ole Mooseksen Jumala, se on pelottava seemiläinen Moolok, joka vaatii uhrikseen lapsia ja neitsyitä.

Mitä muuta on muinaisen juutalaisväestön olemassaolo ollut kuin ikuista taistelua Moolokin ja Jehovan palvonnan välillä?

Moolok, jonka symbolina toimi karthagolainen pronssihärkä, joka täytettynä ihmisuhreilla määräajoin kuumennettiin tulan punaiseksi, oli ennen kaikkea seemiläinen jumalolento.

Juuri häntä ja Baalia kohtaan, jonka symboli oli aasi, juutalaiset tuntevat alituista vetoa rodun perusteella.

Juuri hänet Manasse ja muut valehtelevat kuninkaat vihkivät virkaan Moolokin temppelissä. Juuri hänelle kauheat uhrit uhrattiin ylhäisissä paikoissa. Juuri häntä profeetat vastustivat lakkaamatta, energiaa suuttumuksessaan ja väkivaltaa kielessään, joka vielä kaikuu halki vuosisatojen. He uhmasivat kuolemaa taistellakseen epäjumalan palvelusta vastaan ja ilmoittivat epäjumalan palvelijoille tulevan rangaistuksen.

Pelottomassa hartaudessaan he eivät epäröineet hajottaa maahan vääriä seemiläisiä jumalia, häpeällisiä ja barbaarisia kuvia.

Raamatussa on monta sivua, jotka mainitsevat profeettojen ponnisteluista puolustaa toden Jumalan ideaa naapurivaltioiden mädännyttäviltä vaikutuksilta.

Talmud itse varoittaa juutalaisia heidän tavastaan juoda lämmintä verta joko metsästyksen aikana tai temppelin edessä:

Olkaa lujia. Älkää myöntykö; vastustakaa taipumustanne juoda verta. Ei teidän pidä juoda sitä, kaatakaa se maahan kuin vesi.

Saksalaiset kirjailijat ovat läpikotaisin valaisseet nämä tosiasiat. Frederick Daumerin kirja The Worship of Molock among the Hebrews of Antiquitu ja T.W. Ghillanyn kirja Human Sacrifices among the Jews of Old ovat kumpikin päätyneet samoihin johtopäätöksiin. Molemmat kirjat osoittavat läheisen suhteen vallitsevan juutalaisten tapojen ja keskiajan veristen polttouhrien välillä. Vanha Sadlerin kaiverrus esittää kivipöytää, jota käytettiin kuuden lapsen murhassa. Kaiverrukseen liittyy seuraava teksti:

Kuuden lapsen silvotut ruumiit on löydetty Regensburgin kuvernöörin kautta. Uhraajilla oli oudossa pyhäkössään laaja kivi, joka oli korokkeelle kiinnitetty. Se oli uhrausalttari. Tämän pyhäkön takana oli laboratorio väärän rahan valmistusta varten.

Ei-juutalaiset tulivat melkein hurjiksi, hyökkäsivät villisti juutalaisten kimppuun ja vaadittiin piispan koko auktoriteetti ennenkuin ihmiset pysähtyivät.

Nämä kaksi kaiverrusta esitettiin kauniissa tieteellisessä julkaisussa nimeltä Cosmos 30.5.1885.

Johtuen ilmiömäisestä taantumisesta, keskiajan juutalaiset palasivat primitiivisiin virheisiinsä, ja taipuvaisina rodun ensi-impulssiin he upposivat vielä kerran uhrauksiin. Näihin foinikealaisen inhottaviin muistumiin lisättiin outo, mutta puolustettavissa oleva tunne.

Juutalaisia vaivasi tuo kiihkeän uskon ilmapiiri, joka vallitsi heidän ympärillään ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana ja heissä herätti kunnioittavaa pelkoa pyhimysten suorittamat ihmeet.

Turhaan yritti juutalainen asettua totuutta vastaan.

Hänellä oli hirvittävän huolestuneisuuden hetkiä. Häntä liikutti tiettyjen profetioiden selvä tunne ja hän uskoi, että jos Kristus oli Messias, kristityn veren pisaran imeminen riitti sellaisen pelastumiseksi, joka oli ympärileikattu.

Kirja, jonka me olemme edellä maininneet, Refutation of the Religion of the Jews and of their Rites, demonstrated by the Old and the New Testament, jonka kirjoitti kääntynyt rabbi, sisältää täydet ohjeet ihmisveren käytöstä erilaisissa juutalaisten seremonioissa, kuten hautajaiset, Purim, jne.

Suullinen perimätieto, joka siirtyy isältä pojalle, tekee juutalaisista vahvoja sen kautta, että hirvittävä salaisuus pysyy yhteisenä ja että juutalaisuuden mysteerit säilyvät.

Juutalaisväestön salaisuuksia siirrettäessä isällä oli tapana valita poikakatraastaan se, joka tuntui eniten luottamuksen arvoiselta. Kertominen tapahtui silloin, kun juutalaiset asettivat lapsen päähän sen, mitä kutsutaan rohkeuden kruunuksi. Isä vihki poikansa ja oani hänet vannomaan mitä juhlallisimmalla tavalla, ettei hän koskaan paljasta mitään veljilleen ja sisarilleen, aidilleen tai millekään elävälle olennolle eikä missään tapauksessa naiselle.

"Poikani," kääntynyt rabbi kertoo isän meille sanoneen, "kieltäkööt maa ruumiisi hautaamisen, hylätköön se sinut helmastaan kuolemasi jälkeen, jos koskaan, oletpa sitten minkälaisen vainon keskellä tahansa, paljastat mitä kerron sinulle. Vaikene, vaikka sinun pitäisi muuttua kristityksi oman etusi tähden tai minkä motiivin vuoksi tahansa."

Vainko idän juutalaiset ja muut puolisivistyneet etäiset maat ovat vieläkin veristen uhrausten näyttämönä pitäen vieläkin kiinni tästä käytännöstä?

Me emme ole kaukana siitä uskosta, että tietyt yksittäistapaukset, jotka aika ajoin lisäävät selvittämättömien rikosten määrää kuten esim. lasten katoamiset, tai muut arvoitukselliset katoamiset, joihin ei voida luoda mitään mahdollista valoa, voitaisiin paikallistaa, jos tehtäisiin huolellisia tutkimuksia tässä suunnassa.

Ihmisuhrit, jotka ovat lähtöisin juutalaisten inhosta ei-juutalaisia kohtaan, ja joihin heitä heidän uskonnolliset kirjansa rohkaisevat, eivät varmasti ole missään tekemisissä Mooseksen lain kanssa.

Uhrit edustavat kriisiä, erään tämän oudon kansan tapahtumarikkaan uran vaihetta -- vaihetta, jota voidaan kutsua esim. sotaisaksi tai patrioottiseksi vaiheeksi, jota ilmensi heidän puolustautumisensa roomalaisia sotilaita vastaan; salaliittolaisen vaihetta, joka ilmentyi 13. ja 14. vuosisadalla heidän salaliitossaan ristiretkeläisiä vastaan; pimeää ja veristä vaihetta, joka tapahtui tuon salaliiton epäonnistumisen jälkeen; eristyneisyyden ja mietiskelyn vaihetta 16. ja 17. vuosisadalla, ja lopulta sosialistista, finanssillista ja kosmopoliittista vaihetta, joka on niin ilmeinen nykyään.

Yhä tähän päivään asti heidän vihansa Kristusta ja ei-juutalaisia kohtaan on pysynyt yhtä kiihkeänä. Juutalaisten psykologinen tutkiminen ei olisi vähemmän mielenkiintoista kuin historiallinen, josta olemme juuri puhuneet, jos oppineet eivät hyvistä syistä pidättyisi tämän kysymyksen koskettelemisesta.

Jos juutalaiset analysoitaisiin psykologisesti, sivilisaation juutalaisten samankaltaisuus idän juutalaisten kanssa olisi äärimmäisen silmiinpistävä.

Syy tähän juutalaisten tuntemaan vihaan jopa elottomia esineitä kohtaan, kuuluu näiden ilmiöiden kategoriaan, jotka ovat heti moraalisia ja psykologisia, mitä Ribot on niin perin pohjin kuvannut kirjassaan On Heredity. Ottaen huomioon tämän miltei heltymättömän perinnöllisyyden, meidän ei pidä unohtaa saksalaisen tohtorin outoa huomautusta, kun hän totesi että monet juutalaiset ovat synnynnäisesti ympärileikattuja.

Niin muodoin juutalaisten viha, joka ilmentyy täten sukupolvesta toiseen, on selitettävissä. Vulgaarit herjaukset Kristusta, kirkkoa ja papistoa vastaan, joita ajoittain ei-juutalaiset esittävät, eivät saa alkunsa mistään tämän kaltaisesta tunteesta arjalaisten massojen keskuudessa.

Se on ehdottoman keinotekoista, juutalaisten viljelemää ja levittämää saman taidon kera, jota he harjoittavat edistäessään raha-asiaa. Että arjalaista syntyperää olevat massat todella pitäytyvät uskonsa perinteisiin, että jokainen heidän liikkeensä sitä vastaan on keinotekoinen, voidaan nähdä joka päivä. Pian kommuunin jälkeen 20 000 ihmistä seurasi isä Philipin arkkua, ja vähemmän uskonnolliset työläiset puhuivat kiihtymyksellä ja kunnioituksella hyvästä isästä, joka oli nostanut heitä ja tehnyt heistä rehellisiä ihmisiä.

Tämä ja muut esimerkit, joita voitaisiin esittää, pyrkivät osoittamaan että ihmiset, jopa ne joista on tullut välinpitämättömiä uskonsa suhteen, yhä tarrautuvat esi-isiensä uskoon muiston siteillä.

Kauan Kristuksen ilmestymisen jälkeen, roomalaiset yhä pitivät kiinni kotijumalistaan ja paikan hengestä, joka liittyi perheen omimpaan olemukseen.

Kastetta, ehtoollista ja uskonnollista avioliittoa kunnioitetaan yhä ja ne ovat rakkaita pariisilaisten enemmistölle, jopa niille joiden usko näyttää lakanneen kannustamasta heidän omaatuntoaan.

Oppimattomien juutalaisten keskuudessa tämä viha kristittyjä kohtaan kohoaa tuosta brutaalista liikkeen muodosta, joka tunnetaan "vastustamattomana impulssina", joka on yleinen vieraantuneiden joukossa. Valaistukseksi annamme seuraavat esimerkit tapauksista, joita sattuu lähes joka päivä eri Euroopan ja Aasian maissa.

• 2.2.1881 juuri juutalainen häiritsi hautajaisseremoniaa.

  Valitettava välikohtaus sattui toissapäivänä St. Eustachen kirkossa. Haudattiin kahta tyttörukkaa, jotka saivat surmansa Deux-Ecus -kadun tulipalossa. Paljon kansaa oli läsnä tässä surullisessa seremoniassa, kun yllättäen nousi kova huuto.

  Saapui juoppo, jota huvitti itkeä vollottaa täyteen ääneen.

  Ovenvartija koetti viedä miehen ulos, mutta joukko tämän kumppaneita astui sisään ja esti ovenvartijaa aikeissaan. Kun poliisi saapui ja vei rähinöitsijän asemalle, hän sanoi nimekseen Eugene David.

  
  
  
• 14.10.1882 ilmestynyt Gaulois kertoi seuraavaa:

  Noin 40-vuotias mies astui St. Bonaventuren kirkkoon hattu päässä. Hän eteni kohti alttaria, löi pappia ja tarttui ehtoollismaljaan paiskaten sen lattialle... Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kun ihmiset toipuivat tyrmistyksestään ja pidättivät miehen, hän julisti poliisituomarille olevansa juutalainen.

  
  
  
• Joulukuussa 1885 La France kertoi kuinka eräs toinen juutalainen nimeltä Weber meni kirkkoon hattu päässä, sikaria polttaen ja kiroillen kovalla äänellä pappeja ja läsnäolevia. Oli kutsuttava poliisi ajamaan tunkeilija pois. 1.3.1882 joukko juutalaisia organisoi Roubaixissa jumalattoman naamiohuvittelun. Paikkakunnan lehti kertoi:

  On uskomaton tosiasia, ettei ole ryhdytty aktiivisiin toimenpiteisiin niitä roistoja vastaan, jotka järjestivät törkeät naamiohuvit papistoa vastaan. Rattaiden päälle pantiin rippituoli; rippituolin päällä oli vahva rautalaatikko. Rippituolin sisällä istui papillisiin vaatteisiin pukeutunut henkilö, samalla kun joukko laupeuden sisariksi pukeutuneita juutalaisnaisia polvistui vuorollaan papin eteen teeskennellen tunnustavansa hänelle, jonka jälkeen he antoivat vähän rahaa, suutelivat häntä ja sitten peräytyivät tehden ristinmerkin.

  Loukattu yleisö yritti panna lopun tälle inhottavalle näylle, mutta joukko juutalaisia poliiseja rattaiden edessä suojeli niitä kaikkia vihamielisiä mielenosoituksia vastaan.

Maxime du Campin esittämä laki on ehdottoman tosi sekä fyysiseltä että moraaliselta kannalta katsottuna: "Mitä läheisimmin ihmiset ovat yhdistyneet uskonnon kautta juutalaisuuteen, sitä likaisempia he ovat. Mitä kauemmas siirtyneitä he ovat juutalaisuudesta, sitä puhtaampia he ovat."

Monia esimerkkejä voitaisiin lainata osoittamaan kuinka tämä perinnöllisyyden, vastustamattoman impulssin vire on yleinen kaikkien juutalaisten keskuudessa. Herold, joka vuonna 1869 yritti saavuttaa poliittisen aseman Ranskassa, protestoi turhaan yleistä mielipidettä vastaan, joka bäitti häntä juutalaiseksi.

Hän yritti uudelleen vättäen ettei ollut juutalainen.

Hänen ulkonäkönsä oli kuitenkin ristiriidassa hänen sanojensa kanssa. Epäilemättä hän on voinut kuulua juutalaisten tungettelijoiden luokkaan, jotka väittävät etteivät ole mistään uskonnosta peräisin. Kuitenkin tyypin tutkiminen riittää totuudesta vakuuttumiseksi.

Heroldin isoisä oli maineeton musiikin professori, ja tämän poika käytti aikansa musiikin säveltämiseen. Häntä avustivat voimakkaasti juutalaiset, jotka julistivat ettei maailma ollut nähnyt merkittävämpää Zampan tekijää.

Pojanpoika, joka saavutti päärauhantuomarin aseman, julisti olevansa protestantti, vaikkei hänen koskaan tiedetty kääntyneen protestanttisuuteen.

Kuitenkin tilanne oli suotuisa, perinnöllinen viha, vastustamaton impulssi, Saksan juutalaisen ilkeämielisyys ilmaantui esiin. Nöyrän säveltäjän pojasta tuli tunnettu, mieletön, verenhimoinen eläin, joka oli liikuttavana henkenä juutalaisten viedessä läpi Ranskassa papiston vastaista lakia.

Juuri hän kulki juutalaislauman kärjessä, kasasi tuhkarattaille jokaisen ristin, johon he saattoivat tarttua, joista osa oli revitty hautausmailta. Hänen voitiin nähdä hyppivän ilosta jokaisen häpeällisen teon vuoksi; mutta kun hän lopulta kuoli, jopa vaistoiltaan alhaisimmatkin miehet inhosivat häntä.

Tämä ilmiömäinen viha ei ollut mitään muuta kuin atavismia, sairautta, joka ilmaantuu myöhemmässä sukupolvessa yhden tai kahden sukupolven jälkeen.

Zampan tekijä näyttäytyy muotokuvissaan vähän melankoliselta, mutta ei ilkeältä. Hänen kasvojensa alaosa on yhtä käärmemäinen kuin pojallaan, rauhantuomarilla, mutta muuten hän on kuin joku Frankfurtin koronkiskuri.

Samanaikainen surullisuuden vaikutelma lieventää hänen kasvojensa ilmeiden vastenmielisyyttä, ja jopa luo charmia hänen petollisiin silmiinsä.

Toisaalta ne jotka näkivät Heroldin kuvan, tietävät kuinka vastenmielinen hän oli sumeine tuhruisine silmineen, suunnattomine yläleuan luineen ja ikäänkuin kauheaan irvistykseen jähmettyneine suineen.

Välittömästi muusikon jälkeen, jonka pariisilainen ilmapiiri teki taipuvaiseksi ja sivistyneeksi, luonto toi esiin entisten aikojen juutalaisen, jollaisia näkee vanhoissa maalauksissa, aina levottomana ja vapisevana sen vuoksi, napataanko hänet ja hirtetään, aina jotain lasta etsivän, jotta tämä voitaisiin kuristaa rodun rienaavissa seremonioissa.

Sanalla sanoen on olemassa ihmisiä, joilla on esivanhempiemme syntien lisäksi painolastinaan tuota perintöä, jota kirjailija oli kutsunut "toiseksi alkuperäiseksi synniksi".

Esittäkäämme valaistukseksi Lockroyn uraa. Hänellä oli ministerin asema Ranskassa. Vaikka Lockroy oli italialaisen näyttelijän poika, hän polveutui Jullien de La Drômesta, jolla oli surullinen osa vallankumouksessa. Hän julkaisi teoksen, jossa hän antoi maailmalle vaikutelmia isoäidistään.

Mutta hänellä oli säädyllisyyttä olla antamatta enempää kuin isoäidin nimikirjaimet, missä hän oli oikeassa, sillä ei voida kuvitella inhottavampaa naista kuin tämä. Hän oli vereltään kapinoiva nainen, jonka jokaista tekoa kannusti viha ja kateus, joka kiihotti kansaa suorittamaan rikoksia, joukkomurhaamaan vanhoja ihmisiä vankilassa ja teloittamaan viattomia ihmisiä. Sanalla sanoen, hänessä ei elänyt yksikään jalomielinen tunne. Hän oli ruma ja oppimaton, ja hän vihasi onnetonta kuningatarta Marie Antoinettea, joka oli Versaillesin pääasiallinen koriste.

Hän kutsui kuningatarta toiseksi Mediciksi, ja valheellisesti julisti, että jopa mestauslavan juurella kuningatar kannusti kostamaan poikansa kuoleman kapinallisille. Hän tiesi valehtelevansa sanoessaan tämän, mutta mitäpä siitä. Juuri sellaisilla valheilla massat kiihotetaan murhiin. Hän tiesi että juuri ennen kuolemaansa kristitty kuningatar neuvoi poikaansa seuraavasti: "Älköön poikani koskaan unohtako isänsä viimeisiä sanoja, jotka toistan sinulle, älä koskaan yritä kostaa kuolemaamme."

Viimeiseen saakka tämä Lockroyn äiti loukkasi kuningatarta, joka ollen valmis kuolemaan mestauslavalla kulutti viimeiset hetkensä antaakseen anteeksi vihollisilleen.

Tämä katala nainen oli halukas nauttimaan viimeiseen asti uhrinsa kuolinkamppailusta. Hyeena tahtoi ainakin haistaa verta, kun ei voinut juoda sitä.

Eräänä lokakuisena aamuna taiteilija oli sijoittunut ikkunaan Saint-Honoré -kadun varrella kädessään kynä ja paperia. Juutalaisnainen seisoi hänen vierellään nauraen keimailevasti. Yhtäkkiä ilon pilke kuvastui naisen silmistä. Huonoenteinen huhu levisi ihmisten keskuuteen, jotka äänekkäästi vaativat uhriaan. Ilmestyivät rattaat, jotka kantoivat mestauslavalle häntä, joka oli Ranskan kuningatar. Ikkunassa oleva juutalaisnainen ei voinut salata vihaansa edes tällä hetkellä. Marie Antoinette oli vielä majesteetillisempi kuin Versaillesissa. Kärsien tuona päivänä sellaisesta huonovointisuudesta, jota voipuneet naiset kantavat, joita painavat ihmisrohkeudelle melkein liian suuret surut, onnettomalla naisella oli vielä voimaa olla tyyni viimeiseen hetkeen asti, joka onneksi oli silloin niin lähellä. Taitelija ikkunassa oli David, nainen hänen rinnallaan oli Madame Jullien.

Mikään ei voi antaa meille todellista kuvaa Madame Jullien, Lockroyn isoäidin, pojasta.

Mikään ei voi kuvailla pojan raivoisaa riemua, hänen iloaan ollessaan läsnä muiden kiduttamisessa, hänen palvontaansa giljotiinia kohtaan, jota hän kutsui rojalistien ulostusaineeksi. Hänet lähetettiin 19-vuotiaana korvaamaan Bordeauxiin Tallien ja Ysabeau, kaksi taiteilijaa, joita vallankumoukselliset eivät pitäneet tarpeeksi energeettisinä työssään, ja lähetetty hyeena osoitti oikeaksi yleisen turvallisuuden villeimmätkin toiveet.

Kerran hän julisti, että jos maito oli vanhojen ruokaa, veri oli vapauden lapsien ruokaa, vapauden joka pohjasi kuolleitten ruumiiden vuoreen.

Tämä mies samalla kun tappoi toisella kädellään, vaati toisella avustusta Bordeauxin teatterille ikäänkuin hän uudistaisi kansakunnan varieteella. "Koska olen nähnyt varieteen arvaamattoman kalliit saavutukset," hän sanoi, "olen pannut kokoon kevyen patrioottisen näytelmän nimeltä The Engagements of Female Citizens."

Lockroy oli tämän perheen vesa. St. Simonilla oli tapana sanoa Pussortista, että tällä oli tyytymättömän kissan ilme. Lockroylla, milloin tahansa hän onnistuu vetämään puoleensa huomiota, on tyytyväisen kissan ilme.

Hänellä on juutalaisen viekkaus, jota hän osoitti kommuunin aikana. Hän oli hyvin levoton Pariisin asemassaan. Samalla kun hän hyväksyi kapinahallituksen teot, hän pelkäsi yhdistymästä liikkeeseen, jonka tiesi ennalta olevan määrätty epäonnistumaan.

"Tässä tarkoituksessaan hän hyötyy eräästä seikasta," sanoo Drumont, "näennäisesti kävelemisestä maaseudulla Clamartin rinnalla. Avuliaat ystävät, jotka olivat partiossa, tarttuivat häneen, ja hänet vapautettiin kun kommuuni päättyi."

Hyvät ihmiset yleensä uskovat, että Lockroy ei olisi epäröinyt uhrata henkeään heidän puolestaan, ja he palkitsivat hänet nimittämällä hänet kauppaministeriksi. Mutta suuri tapaus Lockroyn elämässä oli tutustuminen Victor Hugon perheeseen, missä hän tarkkaili viimeiseen asti estääkseen Hugoa, joka oli ollut niin suuri uskonnollinen runoilija, palaamasta Kristinuskoon. Koko homma hoidettiin ihailtavasti. Hän miellytti vanhaa runoilijaa sen rakkauden kautta, joka hänellä oli tämän lapsenlapsiin. Mikä häpeä hykyhallitukselle sallia tämän hiirihaukan asettua kotkan pesään!

Mitä tapahtui Hugon kuolinvuoteella?

Sitä ei koskaan saatane täysin selville. Näitä älykkyyden hallitsijan viime tunteja ympäröi yhtä suuri mysteeri kuin jumalallisen oikeuden avulla hallitsevan vastaavia.

"Kuuluisa hautajaisten jälkeen julkaistu testamentti ei ole minun mielestäni," sanoo Drumont, "tullut Victor Hugon kädestä."

Ludvig XVI:n yksityissihteeri oli Toussaint Rose. Rosen käsiala muistutti niin kuninkaan vastaavaa, että hän kykeni kirjoittamaan kuninkaan allekirjoittamia kirjeitä. Kirjalliset ihmiset tietävät, että Richerd Lesclide suoritti samaa tehtävää lähellä Victor Hugoa, ja että mestarin autenttiset käsikirjoitukset ovat hämmästyttävän harvinaisia hänen elämänsä jälkipuoliskolla. Ilmeisesti Victor Hugo ei olisi selviytynyt suunnattomasta työstään, jos hänen olisi pitänyt kirjoittaa 50 kirjettä päivässä ilmoittaakseen ihmisille, että näiden kirjalliset tuotteet, jotka tulvien täyttivät hänen talonsa, antoivat hänelle suurta mielihyvää, tai että hän oli ylenmäärin kiitollisuuden velassa typeristä kohteliaisuuksista, joita tunteellisten naisten armeija lähetti hänelle.

Lesclide, jota Lockroy suositteli Hugolle, oli Bordeauxin juutalainen, joka mässäili päivällisellä, mutta joka sen ohella ei ollut epämiellyttävä.

Näin piiritettynä Victor Hugolla oli tuskin tilaisuutta ilmaista vapaata mielipidettä.

Suuri joukko huomattavia ranskalaisia on enemmän tai vähemmän varmoja sen tarinan todellisuudesta, että hän pyysi pappia; monet materiaaliset seikat puoltavat tätä väitettä. Vulpianin kuultiin sanovan tietyssä paikkaa, että Hugo todella kysyi pappia. Myöhemmin julkaistussa selostuksessa, Vulpian luonnehti valheeksi sitä, minkä hänen oli useammin kuin kerran kuultu sanovan.

Mutta hänen kirjeensä, käyttääkseni erään kirjailijan sanoja, "hikoilee valheita ja pelkoa." Joka tapauksessa on todistettu, että Lockroy sieppasi matkalla Pariisiin arkkipiispan Hugolle kirjoittaman kirjeen -- kirje täynnä Evankeliumin armoa, mutta joka ei koskaan tavoittanut runoilijaa.

Mikä meidän on erityisesti huomattava, on juutalaisen omaksuma asenne näissä kysymyksissä. Ei-juutalainen ei ajattelisi mitään siitä, jos juutalainen pyytäisi rabbin lohduttamaan itseään viime hetkillään. Päinvastoin, arjalainen lähtisi itse etsimään rabbia eikä edes epäröisi maksaa tämän kyytimaksua.

Huomaa nyt kuinka juutalainen, Germain Sée, luonnehtii jopa selalisen teon mahdollisuutta.

"Rakas ystäväni," hän kirjoitti rikoskumppanilleen Lockroylle, "jos olet lukenut eilisen Le Monden, kohtaat sieltä epäsikiön, kun on otaksuttu, että mestari ilmaisi halun saada pappi vuoteelleen."

Voidaan hyvin kysyä mitä luonnottomuutta olisi ollut siinä, että mies, joka oli inspiraationsa velkaa uskonnolle, joka juhli Kristusta ja Kirkkoa kuolemattomilla säkeillä, ilmaisi ennen maanpinnalta lähtöään halun puhua Jumalan palvelijan kanssa.

Lockroy oli vielä loukkaavampi. Le Monden toimittajat vaalivat toivetta, että runoilijan sielu oli pelastettu, ja he niinmuodoin kysyivät yksinkertaisesti ja hyvin kohteliaasti, ilmaisiko Victor Hugo halua tavata pappia.

"Ne idiootit, jotka johtavat uskonnollista lehteä nimellä Le Monde," aloitti Lockroy vastauksensa.

Lockroy on aina varma, ettei joudu vastuuseen loukkauksistaan ennenkuin hän esittää niitä. Häntä on kohdannut usea nolaus ja hän on vastaanottanut ne kärsivällisesti. Ollessaan pelkkä nuorukainen hän lopetti oppivuotensa nöyryytykseen, nähdessään isänsä nälkäpalkalla huvittavan rahvasta, ollen pelle näyttämöllä. Hän osoittaa oikeaksi sen mitä Montaigne sanoi maalauksellisella kielellään, koskien tottumuksen voimaa.

Se ihminen tuntuu minusta oikein hyvin käsittäneen tottumuksen voiman, joka ensiksi kutoi tarinan maalaisnaisesta, joka opittuaan hyväilemään ja kantamaan sylissään nuorta vasikkaa, tavan avulla hän tottui kantamaan sitä kun vasikka oli kasvanut häräksi.

Pappien vihaaminen on oikea monomania juutalaisilla. Helmikuussa 1885 Camille Dreyfus antoi oikeutta groteskille väittelylle neuvoston edessä. Hän hankki kieltää Victor Hugon kirjat kouluista, koska Jumalan nimi löytyi runoilijan teoksista.

Kaupunginvaltuusto jopa keskusteli tästä juutalaisten järjettömästä ehdotuksesta!

Maaliskuussa 1885 taas juutalainen Lyon Allemand arvosteli ankarasti neuvoston edessä professori Pellisseieriä, kunnianarvoisaa miestä.

Mikä oli oppineen professorin suorittama rikos?

Hän oli vain käyttänyt yksilön oikeuttaan, ajatuksen vapauttaan, pyhää vapautta, julkaistakseen kirjan nimeltä Lessons of Ancient Christianity, joka on täynnä jaloja opetuksia ja kaunopuheisia havaintoja; kirja jota Ranskan akatemia on ylistänyt sen ilmestymisestä lähtien. Tässä kirjassa tekijä vahvisti ja osoitti Kristinuskon moraalisen ja hedelmällisen vaikutuksen.

Mutta Saksan juutalainen Lyon Allemand oli närkästynyt onnettoman professorin uhkarohkeuteen, ja hänet erotettiin brutaalisti 25 palvelusvuoden jälkeen.

Korkeampi koulutus tulee muutaman vuoden sisällä olemaan kokonaan juutalaisten käsissä Ranskassa.

Ylempien opintojen kouluista tapaamme jo seuraavat juutalaiset: filosofia, Henry Weil; vertaileva kielitiede, Michael Bréal; Zend-kieli, James Darmesteter; seemiläinen kieli, Joseph Derenbourg; etiopialainen kieli, Joseph Halevy; arabian kieli, Hartwig Derenbourg; filologia ja Assyrian muinaisesineet, Jules Oppert.

Älköön lukijaan lyökö leimaansa juutalaisen oppineisuus edellä mainitun joukon vuoksi. Kielten opettaminen vaatii alkuperäistä tutkimista ja kärsivällisyyttä, ja kärsivällistä tutkimista. On tunnettu tosiasia, ettei juutalainen ole omintakeinen. Kaikki hänen oppineisuutensa johtuu muidentutkimuksista, jotka hän julkeasti näyttää ominaan. Juutalaiset pitävät hallussaan näitä asemia, ei ansioiden perusteella, vaan koska vaikutusvalta on työntänyt heidät niihin.

Kuinka monia ajatuksia, kuinka monia muistumiasana vaikutusvalta herättääkään mielissämme!

Ei väliä minne ajatuksemme kääntyvätkin, edessämme on tuo säälimätön hirviö, vaikutusvalta.

Harvoin meidän nykyisessä yhteiskunnassamme ansiot, lahjat tai koulutus takaavat menestyksen. Vain vaikutusvalta.

John D. Rockefekkerillä, esimerkiksi, joka on Standard Oil Comnpanyn presidentti, kolmenkymmenen miljoonan mies, ei olisi vaikeuksia nimittää valitsemansa mies kirkkonsa saarnastuoliin.

Hänen vaikutusvaltansa painaa enemmän kuin kaikki muut seikat.

Vaikutusvalta suo jumaluusopin tohtorin arvonimen oppimattomille miehille, ja kirkon vaikutusvalta prostituoidaan usein edistämään sen suosikkien etuja.

Niistä juutalaisista jotka ohjaavat kasvatustyötä laajalti, on erityisen huomattava Saksan juutalainen, Michael Bréal.

Tämä halveksittava juutalainen on estänyt Ranskan kirjallisuuden tutkimista Ranskan kouluissa, ja pannut alulle uusia opetussysteemejä, joiden tarkoituksena on rappeuttaa mieli ja täyttää se järjettömillä ajatuksilla. Esimerkkeinä näistä metodeista voinemme mainita kaksi mitä äänekkäimmin Amerikassa mainittua systeemiä, The Natural Method of Teacing Languages ja The Meisterschafr System, jota jälkimmäistä esittelee täällä juutalainen Rosenthal. Ihmisten odotetaan kuluttavan kolme vuotta oppimiseen ennenkuin heistä tulee amattitaitoisia kieli-ihmisiä: kuitenkin nyt edessämme olevasta kiertokirjeestä voi lukea, että New Yorkissa on tietty juutalaisen johtama kielikoulu, jossa voi hankkia läpikotaisen tiedon Saksan kielestä 40 luenolla. Goethen henki puolustakoon meitä!

Näiden niin julkeasti mainostettujen systeemien ei ole tarvis imarrella syntyperäisten amerikkalaisten älykkyyttä, sillä ei tunnu puuttuvan narreja, jotka antavat puijata itseään näillä tyhjillä lupauksilla.

Juutalaisen Michael Bréalin puoltamista omalaatuisista opetusmetodeista johtuen lasten aivot, joita saattaa sekasortoon tuhat heterogeenistä käsitettä, tulevat kykenemättömiksi vakavaan ponnisteluun.

Vanhan koulukunnan huomionarvoiset miehet valittavat katkerasti surkuteltavaa rappeutumista.

Kaikkein parhaiten opetuskysymystä ymmärtävä henkilö, Albert Duruy, julkaisi tästä asiasta huomattavan teoksen, joka osoittaa sen harmin seuraa, kun nuorisolle annetaan kasvatus, joka on vastoin kansallista henkeä ja tähän asti noudatettuja menetelmiä.

Hän huomatuuaa:

Tässä taistelussa ei ole enää kyse vain muinaisesta tai modernista kirjallisuudesta, vaan siitä että kansallista henkeä himmennetään. Juuri meidän lastemme lahjat tukahdutetaan, meidän haavoittunut maamme yritetään tuhota typerillä vieraan kulttuurin menetelmillä, joita propagoivat ja rohkaisevat juutalaiset.

Kaikkien muiden vikojemme lisäksi ne ovat vastenmielisiä rodullemme. Ne eivät ole syntyneet maassamme. Ne on laadittu Reinin toisella puolella.

Juuri juutalainen väheksyy ammattikouluja, joissa naisille ennen opetettiin rehellinen ammatti elannon ansaitsemiseksi.

Ranskalaiset, jotka ovat hieman hartaita uskossaan, sanovat näille juutalaisille:

Te pyritte antamaan näille nuorille tytöille nk. hienostuneen kasvatuksen, joka on parempi kuin heidän asemansa maailmassa vaatisi. Yritätte opettaa heille musiikkia, maalaamista, jne. Kuitenkin tiedätte kuinka vaikeata heille on saada elantonsa tämänlaisella kasvatuksella. Ollessaan kunniattomuuden ja köyhyyden välissä, joista jälkimmäinen on heille vaikeampi kestää kuin vähemmän koulutetuille, nämä tytöt, jotka enimmäkseen kuuluvat keskiluokkaan, ovat vanhojen sotilaiden tyttöjä, joutuvat monen viettelyksen ympäröimiksi.

Miksi ette anna heille köytännöllistä koulutusta, täytä heidän sydämiään uskolla joka kannataa heitä elämässä, lohduttaa, kohottaa ja usein pelastaa?

Rikas juutalainen pankkiiri, eilisen nousukas, jolla on yllään vain sivistyksen kevyt verho, tarvitsee nuoria tyttöjä. On kysyntää Klipothista, ei-juutalaisesta tytöstä, lohduttamaan, huvittamaan näitä olentoja, joita vaivaa neuroosi ja hypokonrdia, kuten Daavid rauhoitti harpullaan Saulin melankoliaa. Pariisilaisessa sanomalehdessä nimeltä l'Echo, eräs vanha sotilas mainitsi jutussaan, että 50 000 tyttöstä, jotka menivät opettajakouluun tarkoituksenaan hankkia opetusammatti, vain 3 000 hyväksyttiin. Hän luonnehti seuraavasti brutaalia, mutta liian todellista kuvaa näistä onnettomista tytöistä:

Kuin nälkiintyneet sudet kulkurin kimppuun nämä tytöt ryntäävät luvattujen paikkojen luo. Viime vuonna 3 000 täytettiin. Lukija ehkä sanoo että tämä on suuri määrä, mutta tarve oli 50 000. Mitä tekevät ne 47 000 opettajaa, jotka ovat ilman työtä ja toivoa saada sitä? Mistä heidät löydetään?

Myöskin olutkapakoiden savusta löydämme heidän ironiset ja pilkalliset siluettinsa. Olut- ja absinttilasien metelissä kuulemme näiden seminaarien hyödyttömien tuotteiden moittivan yhteiskuntaa.

Pariisi on näiden naisten läpikotaisin myrkyttämä.

Tapaamme näitä nuoria boheemeja hameissaan joka askeleella. Heillä on lyhyt tukka, maskuliininen kaulus, ja sen ohella tyytymättömän opettajattaren henkimä erehtymätön ilmapiiri.

He korjaavat usein kirjeitä, joilla työläisnaiset pyytävät heille kuuluvaa rahaa sydämettömiltä juutalaisilta työnantajiltaan, tai he kirjoittavat rakkauskirjeitä suuresti tietämättömien kumppaniensa, bulevardien tyttöjen puolesta.

Todistaakseen ylemmyytensä heillä on tiettyjä omia tapojaa, jotka eroavat arkipäivän grisetin tavoista; tavoilla joilla he myötävaikuttavat lesbolaisen palvonnan leviämiseen ja kehitykseen, jonka palvonnan edessä näeme niin monien polvistuvan.

Tapaamme heitä myös noista avarista laitoksista, ravintoloista, erityisesti Pariisissa Duvalin pitämistä, jotka joku määritteli "rakakuden keittoloiksi".

Johtaa nuoria harhateille on olennainen asia, pääasia johon juutalaisen ponnistelut suuntautuvat.

Juuri juutalainen julkaisi juutalaisen Leopold Cerfin kustannustalossa kirjan nimeltä Practical Manual of School Law.

Hän huomaa aiheen ylenmäärin lupaavaksi juutalaisille.

Hän selittää tämän asian velvollisuuksia mielihyvin ja uhkailee niitä jotka epäröisivät totella.

"Julkiset koulut," hän kirjoittaa, "ovat meidän lakiemme alaisia, itse asiassa ne ovat ehdottoman maallikkomaisia, siitä seuraa että kouluissa ei pitäisi esittää minkäänlaisia uskonnollisia vertauskuvia."

Eräs uskonnollinen lehti kerran kiinnitti huomiota Ranskan julkisten koulujen säälittävään tilaan: "Ateistiset pyrkimykset kuuluvat oppilaiden kasvatukseen, kun mitään uskonnollista opetusta ei rohkaista ja jumaluuden käsitettä ei kerrota nuorille mielille."

Kenen tahansa opettajan erottamiselle on riittävä peruste pelkän sanan 'Jumala' mainitseminen.

Ei-juutalaisten opettajien on vaikea turvata työllisyytensä, kun juutalaiselle annetaan etusija, vaikka hänellä olisi puutteellinen koulutus.

Juutalainen sanomalehti, La Lanterne, niin saastaisessa jutussa ettemme lainaa sitä tähän, ei hukannut aikaa tuomitessaan sen uskonnollisen lehden toimittajan huijariksi, bandiitiksi, jne. Juutalaistoimittajien osana on tieten tahtoen rappeuttaa sanomalehtimiehen ammattia. He antavat osaavasti tietä animaalisen elämän alhaisimmille vaistoille. He eivät piittaa yksityisestä hyvästä maineesta, ja edistävät yksityisiä skandaaleja.

He eivät myöskään ota huomioon totuutta eivätkä kunnioita yleistä mielipidettä.

Tunnemme täällä New Yorkissa "luonollisen menetelmän avulla" valmistuneen kieltenopettajan, joka oli ennen räätälinä Arnheimin liikkeessä.

Jos Anthony Comstock, sen sijaan että teki itsensä naurunalaiseksi sekaantumisellaan Hra. Knoedlerin puuhiin, survoten taiteen pyhiä piirejä joista hän ei mitään tiennyt, olisi vienyt oikeuteen yleistä moraalia jutuillaan häpäisevät juutalaiset toimittajat, koko kristillinen yhteisö olisi hurrannut hänelle, ja hän olisi saanut osakseen julkisen kunnioituksen, naurun ja moitteen asemesta.

Kaikkialla juutalainen on, toistamme, väsymätön häpeällisissä teoissaan ja alituisissa hyökkäyksissään kristillistä uskontoa ja sen virkailijoita vastaan.

Ottakaamme esimerkiksi benediktiini-veljien toinen karkotus, joka oli luonteeltaan erityisen kuvottava. Nämä pappiparat, kun heidät oli karkotettu asunsijoiltaan, yrittivät vähä vähältä palata niille.

Heillä ei tiedetä olleen minkäänlaisia varoja. He eivät eläisi luostarien ulkopuolella, niiden sisällä he olivat viettäneet elämänsä, siellä oli heidän kirjansa, siellä he olivat tottuneet uutteraan työhön. joka kuten tietää, on ollut niin hedelmällistä tuloksiltaan.

Jopa väkivaltaisimpien radikaalien enemmistökin tiesi sen tosiasian, josta he visusti vaikenivat, että juuri tämän munkkikunnan edustajat olivat pelastaneet sivilisaation keskiajalla keräämällä kammioihinsa ihmismielen mestariteoksia.

Mutta juutalainen sanomalehti Le Paris aloitti kiristyskampanjan näitä munkkeja vastaan, jotka liittivät tieteen uskoon, Jumalan rakkauden kirjainten rakkauteen.

Arjalainen ei kykene tämänlaatuisiin tekoihin.

Jos juutalaiset taas karkotettaisiin Euroopasta, ja arjalaiset tietäisivät rabbien taas liittyvän yhteen tarkoituksenaan myauder, arjalainen ei tuomitsisi heitä. MYauder tarkoittaa yhteen liittymistä tarkoituksenaan tutkia Talmudin oppia, nimeltä Kulacca.

Talmudin mukaan Jumala temppelistä lähdettyään varasi Taivaasta tietyn paikan, jossa hän 'myaude' osan päivää. Yeschuotista luemme:

Päivässä on kaksitoista tuntia. Ensimmäisen kolmen päivän aikana Jumala 'myaude'; seuraavan neljänneksen aikana Jumala asettuu istumaan ja tuomitsee maailmaa. Mutta nähdessään koko maailman olevan syyllisen, Hän nousee oikeuden istuimeltaan ja asettuu säälin istuimelle. Päivän kolmannen neljänneksen aikana Jumala istuu ja ravitsee koko maailmaa virtahevoista hyönteisiin. Neljännen neljänneksen aikana Jumala istuu ja leikittelee merihirviöllä. Kuten psalmeissa on sanottu: "Leviatan, jonka sinä olet luonut sillä leikitelläksesi."

Liittämällä perinnöllisyyteen sitä kohtalokasta luonnetta, jonka nykytiede siihen lukee, on myönnettävä sen näyttelevän tärkeää osaa ihmisen rakenteessa.

Kohtaamme itse asiassa todellisen pirullisen ennaltamääräytymisen.

Kun kirjoitamme ylläolevaa, tulee tahattomasti mieleemme vanhan bysanttilaisen kirjailijan antama selostus, joka on esitetty aiemmin tämän kirjan sivuilla, ja moni merkittävä hahmo finanssi-asioissamme muistuu mieleen.

Onko kukaan huomiokykyinen mies koskaan tehnyt itselleen seuraavaa kysymystä: "Onko John D. Rockefellerin suonissa yhtään juutalaista verta?"

Me emme epäröi vakuuttaa miehen perinpohjaisen tuntemuksen pohjalta, että jos Rockefeller ei ole varsinaisesti juutalainen, hänellä on monia juutalaisia piirteitä.

Tosin hän on baptistien huomattava jäsen, mutta junnianhimon, hyödyn ja mielihyvän varsinaisten pyrkimysten vuoksi ja jopa arkipäivän elämän yleisten tehtävien ja kanssakäymisen takia Raamatun ohjeet tuntuvat hänen tapauksessaan jäävän sunnuntaiksi.

Tunnustamme itsemme voimattomiksi kuvailemaan häntä hänen mysteerisen, salaisen, mielistelevän käytöstapansa mukaisesti.

Kun hän kävelee hänen askeleensa on kepeä kuin kissan. Hän livahtelee eteenpäin ikäänkuin pelkäisi katsoa kanssaihmisiään kasvoihin.

Hän heittää arvoituksellisia sivuvilkaisuja ikäänkuin jonkun väijyvän vihollisen pelossa. Hän on noin 50-vuotias, melko kookas, mutta johtuen hänen tavastaan alituisesti katsoa maahan ja vilkuilla sivuille, hänen muotonsa on ennenaikaisesti kumaraselkäinen.

Hän näyttää siltä kuin häntä vaivaisi ruoansulatushäiriö. Ei hänen päänsä, otsansa, silmänsä tai mikään muu piirteensä kerro erityisestä lahjakkuudesta tai edes korkeammasta älykyydestä kuin tavallisen kuolevaisen.

Hänen kasvojaan harvoin kirkastaa ystävällinen tunne. Hän ei koskaan menetä malttiaan. Hän tuntuu pelkäävän omaa ääntään. Puhumaan pakotettuna hän ääntää sanansa hitaasti yhden kerrallaan ikäänkuin vastenmielisenä eroamaan niistä.

Hänellä on pidentyneet kasvot, jotka johtuen suun muodosta, huomattavasta nenästä ja aistillisista huulista, muistuttavat silminnähden kuvia niistä vanhoista tungettelijoista, jotke menneinä vuosina henkkiutuivat Bordeauxiin uuskristittyinä.

Jos John D. Rockefellerin kasvoissa kuvastuu harvoin inhimillinen tunne, on meidän kuitenkin tehtävä poikkeus hänen silmiensä suhteen, joissa ilmentyvät vuorottain kateus, paatumus ja levottomuus.

Kuten vähän tai ei ollenkaan sivistystä saaneet ihmiset, kuten eilispäivän nousukas, Rockefeller on kiintynyt vulgaariin pöyhkeilyyn.

Ennenkuin hän osti talon 54. kadulta New Yorkissa, hän eli vuosia Buckinghamin hotellissa.

Perhe koostuu kolmesta tyttärestä ja yhdestä pojasta, joka myös on nimeltään John isänsä mukaan, jota hän silminnähden muistuttaa.

Rockefeller on pidättyvä. Tässä hän eroaa veljestään Williamista, jolla on aitio oopperassa ja joka ollessaan päivällisellä ei käännä viinilasiaan alassuin komeillakseen pidättyvyydellään.

Johnilla ei ole aitiota oopperassa, hän ei koskaan mene teatteriin eikä salli perheensäkään sinne mennä. Epäilemme onko kukaan hänen alpsistaan koskaan nähnyt huvittelupaikkaa sisältäpäin ellei siellä sitten sattunut olemaan kirkon myyjäiset tai juhlat.

Tässä meillä on eräs, joka vain muutama vuosi sitten oli verraten köyhä mies, sillä hän aloitti elämänsä lainaamalla muutama sata dollaria; mies joka monen hänen tuntevan muistelmassa liittyi vaatimattomaan hiili- ja puukauppiaan hommaan, saavutti lyhyessä ajassa miljoonissa laskettavan omaisuuden.

Onko "perinnöllisyydellä" mitään tekemistä tämän kanssa?

Jos ei, kuinka hän vaurastui näin?

On tunnettua, ettei hän ole epätavallisen kyvykäs.

Toisaalta Standard Oil Companyn henki on yksinkertaisesti monopolin, julmuuden, kilpailijoiden tuhoamisen henki, jollainen itse asiassa ilmenee juutalaisten häpeällisissä yrityksissä.

Puhuttaessa sellaisen miehen kuin Rockefeller, luonteesta ja rikkaudesta, lukija voi hyvinkin kysyä, soveltuvatko samat huomautukset muihin miljonäääreihin, kuten Vanderbilt ja Gay Gould?

Vanderbiltit eivät ole sen paremmin verrattavissa John D. Rockefelleriin kuin on keskitason amerikkalaisen avomielinen ja jalomielinen sekä hyväuskoinen luonne verrattavissa keskitason juutalaisen kitsaaseen ja laskelmoivaan luonteeseen.

Vanderbiltit ovat ennen kaikkea arjalaisia -- arjalaisia sanan joka merkityksessä -- ehkä arjalaisin vioin, mutta he ovat kumminkin arjalaisia.

Heillä on jalomielisiä vaikutteita, he ovat hankkineet vaurautensa rehellisesti, heidän ei tiedetä koskaan vahingoittaneen ketään, ja heitä arvostetaan siinä yhteisössä, jossa he asuvat.

Vanderbiltin palveluskunnassa tapaamme toden kristillisen kehityksen, joka on suuressa määrin esimerkillistä. Vanhan rotevan kommodoorin ajasta nykypäivään meillä on kristillisen asteittain muuttumisen peräkkäisyys, joka on niin yleistä Amerikan historiassa. Vanderbiltit kuluttavat varojaan tuhlailevasti -- eivät pöyhkeilevästi.

He ovat taiteen suosijoita, anteliaita, patrioottisia. He ovat hengeltään tosi amerikkalaisia, ja jos tämä maa koskaan sotkeentuisi vakaviin sotiin, he eivät epäröisi kuluttaa viimeistä dollariaan sen puolustamiseen.

Lyhyesti sanottuna, he eivät ole juutalaisia.

Jay Gouldia ei voida lukea mihinkään olemassaolevaan ihmiskategoriaan. Hän ei ole juutalainen eikä arjalainen.

Hän on 19. vuosisadan erityisilmiö.

Tarkkailija kohtaa Gouldia kuvailtaessa erilaisia elementtejä, jotka ovat monenlaisia ja kompleksisia äärimmäisyyteen asti.

Gouldissa yhdistyy turkkilainen apatia, zulun julmuus, kreikkalainen viekkaus, ranskalainen häilähteleväisyys, saksalainen pysyvyys, armenialaisen vilpillisyys, juutalaisen petollisuus, intiaanin petollisuus, englantilainen ahneus, amerikkalaisen yritteliäisyys ja mielevyys.

Olemme kauan tutkineet ja analysoineet tuota 1800-luvun eriskummallista oikkua, ja tulemme tulevassa teoksessa esittämään sen kunnollisesti leikeltynä päivän valossa.

Paljon enemmän pitäisi sanoa mitä tulee nykyhetken huomattavien miesten juutalaisiin piirteisiin, miesten joita ei tiedosteta juutalaisiksi.

Onko kuitenkin niin varmaa, että heidän periytymisensä pitkässä linjassa, ei ole joku hebrealaisen saastan virta liannut, ehkä etäisessä menneisyydessä, sitä mistä muuten olisi tullut puhdas arjalainen tyyppi?

Puuta on arvosteltava sen hedelmien mukaan. Se on mielenkiintoinen kysymys, mutta kirjamme koko ei salli meidän käsitellä asiaa enemmälti.

Palatkaamme sitten "perinnöllisyyden" aiheeseen.

Vuonna 1790, omaisuutensa menettämisen jälkeen, Rochefortin markiisista tuli vallankumouksellinen, ja hän istutti linnansa pihalle ensimmäisen vapauden puun, jota koskaan on nähty Bourgognessa.

pappi Pyat siunasi puun. Markiisin pojanpoika oli Henri Rochefort, Intresigentin toimittaja, joka tunnettiin kautta maailman kommunistisista opeistaan ja aristokratian vihastaan.

Mitä tulee pappi Pyatiin, hän nai laupeuden sisaren, jolta hän sai kaksi poikaa, joista nuorempi oli Felix.

On varmasti outoa löytää Pyatin ja Rochefortin nimet niin merkittävinä viimeisen kommuunin aikana. Voiko rangaistusvangin poika olla pyhimys?

Kirkko sanoo kyllä, mutta sosiologin on tämän vakuutuksen hyväksyessään myönnettävä, että hyveen polulla pysyäkseen, hänen on suoritettava suurempia ponnisteluja kuin muiden.

Jos rangaistusvangin poika saa sivistystä, hänen huomaa yleensä piilottavan ilkeät yhteiskunnan vastaiset suunnitelmansa tiettyjen yleviltä kalskahtelevien fraasien peittoon, joissa esiintyvät sanat 'edistys', 'vapauttaminen' ja 'vapaus'.

Hän nojautuu kollektiiviin, joka koostuu massojen tietämättömistä, mutta sen ohella hän pysyy rangaistusvangin poikana. Vanhemmilla on lapsia, jotka vaikka eivät ehkä ulkonaisesti muistuta heitä, kuitenkin kantavat samankaltaisuutta sydämiensä syvyyksissä.

Ottakaamme esimerkiksi juutalainen Challemal Lacour, Ranskan entinen poliisituomari.

Hänen elämänsä on huomattavan tärkeä inhimillinen dokumentti.

Oikeus julisti 12.5.1838, erään hänen esi-isänsä, siirtomaatavarakauppias Armand Fidéle Lacourin tehneen vilpillisen vararikon, ja oikeus määräsi hänet tarkkailun alaiseksi. Ex-poliisituomarin isiisä ja isosetä tuomittiin väärennöksestä, edellinen 20 vuoden ja jälkimmäinen 6 vuoden pakkotyöhön. Isoisänisä tuomittiin samoin vankilaan petollisista teoista, ja isoisän poika pantiin vankilaan rikollis-luonteisten tekojensa vuoksi.

Jos ex-poliisituomari ei olisi saanut koulutusta, hän olisi epäilemättä ryhtynyt samanlaisiin tekoihin. Mutta hänen sivistyksensä oli vain kevyttä pintakiiltoa, sillä se ei pystynyt muuttamaan hänen alkuperäistä kieroutunutta luonnettaan.

Hänen koulutuksensa vain teki hänelle mahdolliseksi tehdä pahaa suurelle enemmistölle, samalla kun hän näennäisen rehellisesti edisti narriensa etuja.

Näihin sodankäyntikeinoihin, keinoihinsa hyökätä kirkkoa ja papistoa vastaan, juutalainen on kutsunut avukseen, ei vain kiristävän lehdistönsä vaan myös ruokottomat julkaisut, sanalla sanoen pornografian. Talmudin mukaan on hyvä enne uneksia saastasta. Lähes kaikki ruokottomat julkaisut ovat juutalaisten työtä.

Kaikissa korruptiota ja saastumista koskevissa asioissa, asioissa jotka tahraavat moraalista luonnetta, juutalainen on vertaansa vailla. Sika on juutalaisen vertauskuva, sillä hän ei häpeile rypeä korruptiossa, alhaisuudessa, häpeällisyydessä, valheellisuudessa ja kiskonnassa lisätäkseen pääomaansa, ja hänelle ei ole mikään keinottelu liian kunniatonta, jos siitä voi saada hyötyä.

Perinnöllisyys näyttäytyy juutalaisten suhteen jonkin verran pakottavana ja erikoisen luontoisena.

Tuo pahanhajuinen paikka nimeltä ghetto, tuo maan kuulu saastan paikka, jossa juutalainen on elänyt vuosisatoja, on painanut leimansa koko juutalaiseen systeemiin.

Juutalaisessa ilmenee tuo sairauden muoto, halu syödä outoja aineita, joka saattaa potilaan haluamaan hartaasti sitä, mikä ei sovi ruoaksi, kuten on ilmeistä niiden törkeiden julkaisujen uskomattomasta virrasta, jotka ovat tulvineet yli maailman viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Juutalaiset ovat aloittaneet Ranskassa ne säädyttömyydet, joita ennen harjoitettiin Bacchuksen orgioissa, nyt kuitenkin ilman sitä taiteellista puolta, joka oli merkittävä Roomassa ja Ateenassa.

He pitävät näytteillä fallosjulkaisujaan kaikkialla Pariisissa. Croissant-katu on oikea juutalainen likaviemäri, pornografisten lehtien markkinapaikka, missä juutalaiset kaupat läheisessä rivissä taistelevat keskenään, mitä tulee siihen, kuka pitää näytteillä inhotavimpia kuvia.

Se tulevaisuuden historioitsija, joka yrittää kuvata juutalaisten viimeisten kymmenen vuoden aikana julkaisemien saastaisten julkaisujen katalogia, tulee tuskin uskomaan omien silmiensä todistusta.

Näkymiä raa´asta irstailusta, jossa juopuneet munkit ovat tyttöjen seurassa, papit ruoskivat alastomia naisia, on saastaisia ryhmiä ja muuta, esitetään joka paikassa ikkunoissa ja kaupoissa juutalaisen julkeasti.

Ennen muinoin perheen isät, kansan ihmiset olisivat tehneet elämän raskaaksi niille, jotka suvaitsevat ja rohkaisevat sellaisia häpeällisiä tekoja.

Tänään kuitenkin näemme runsasväestöisillä alueilla isien, äitien, pienten tyttöjen ja poikien tuijottavan näitä rivoja julkaisuja. Tähän tilaan ovat juutalaiset syösseet Ranskan.

Ingotus, jolla on erityinen kyky nähdä ja jäljentää katuelämää, on piirrellyt seuraavan sydämeen käyvän kuvan:

Näillä juutalaisalueilla useimmilla naisilla on epäsiisti tukka. Jokaisen rivon kuvan edesä seisoo joukoittain miehiä, naisia ja pieniä tyttöjä... Juutalaiset muuttavat uskonnon pyhät tuntomerkit naurettaviksi. Olen kuullut ja merkinnyt muistiin seuraavia heijastumia tästä joutilaasta ryhmästä.

"Hei, katso tätä piispaa! Se on karikatyyri herra Freppelistä," poikaviikari sanoo nuorelle kumppanilleen. "Jumaliste, katso tuota ehtoollismaljaan sylkevää koiraa!" Lukuunottamatta kolmea tai neljää vulgaaria ilmausta, en huomannut mitään säädytöntä tämän ryhmän ilamisemissa ajatuksissa.

Yleisö tuntui vain hämmästelevän esille pantuja kuvia. Toinen pojannaskali sanoo: "Katso tuota munkkia, joka menee tuohon taloon teeskennellen menevänsä sinne almuja pyytämään... Huomaa tuolla alhaalla aviomies, joka katsoo häntä reiän läpi."

Suurin menestys oli kivipiirros pysyvin värein. Se esitti rangaistusvankien joukkoa pukeutuneena pappien vaatteisiin, ja jokaisen vangin selkään oli kirjoitettu syy miksi hänet oli tuomittu. Nämä syyt ovat niin rivoja, ettemme uskala mainita niitä tässä. Tämä kivipiirros vetää puoleensa suurimman huomion.

Ajattele kuinka ankarasti kristillinen papisto nuhtelisi tämänlaisesta teosta ja kuinka kirjoittajan ystävät ja toverit halveksisivat häntä. Viimeisetkin arjalaiset sanoisivat hänelle: "Älä tee sitä, älä alenna naista; älä hyökkää heikompaa sukupuolta vastaan."

La Lanternen toimitalon toimittajilla ei ole näitä empimisiä. He julkaisevat tyynesti, että laupeuden sisar, St. Charlesin sisar, synnytti lapsen Aixin junassa. He eivät välittäneet muutaman sadan frangin sakosta, johon heidät tuomittiin.

Vaikka tuntuukin uskomattomalta, virantoimituksessa ollut tuomari vastusti kaikkea henkilökohtaista vahingonkorvausta, ja tässä on yleisen moraalin edustajan logiikka:

On hyödytöntä suoda henkilökohtaista vahingonkorvausta. On epäilemättä tapahtunut luonteen panettelua, muta St. Charlesin sisar on kunnioitettava henkilö ja tunnettu juuri kunnioitettavuudestaan.

Tästä johtuen ennakkoluulo on niin paljon vähäisempää, kun sillä tavalla kärsivä henkilö on kunnioitetumpi ja tunnetumpi.

Samalla tavalla se, joka keskustelisi Johann Mostin siveellisyydestä, olisi syyllisempi kuin se, joka vetäisi St. Vincent de Paulin lokaan.

Mitä on sanottu Charlesin sisaresta, voitaisiin soveltaa kaikkiin samanlaisiin juutalaisten sepustamiin parjauksiin.

Oleta että juutalainen on onneton kotielämässään. Tuntien olevansa kuolemaisillaan hän ottaa naiselta, joka on pettänyt hänet, lapsensa huolehdittavakseen, ja hartaasti pyytää omaa äitiään, jota hän kunnioittaa, kannustamaan lasta hyveen polulla.

Rabbi menee lohduttamaan miestä ja tuomaan hänelle toivoa paremmasta elämästä.

Oletatko, että mikään kunnianarvoinen katolinen tai protestanttinen lehti käsittelisi tätä yksityistä draamaa, hyökkäisi isoäitiä vastaan tai loukkaisi rabbia.

Ei. Katso sitä vastoin juutalaista lehdistöä, juutalaisen Beil Picardin Le Paris; juutalaisen Mayerin La Lanterne; juutalaisten Latiffen ja Straussin Le Voltaire, mitä ne kehkeyttävät jokaisesta skandaalista , oli se sitten totta tai ei, jokaisesta kuiskauksesta joka kohtaa kunnioitettavan arjalaisen perheen hyvää nimeä. He vetävät sen siihen lokaan missä itse rypevät; he ovat onnellisia nähdessään jonkun muun tahrautuvan heidän saastastaan.

"Olen täysin vakuuttunut," sanoo Drumont, "että jos perustettaisiin anti-juutalainen julkaisu, vuoden kuluttua juutalaiset täysin ottaisivat lusikan koreaan käteensä, ja lopettaisivat skandaalien julkaisemisen. Juutalaiset nauttivat saastasta. Antakaa sitä heille runsaasti ja he jättävät arjalaiset rauhaan."

Aikomuksenamme ei ole luetella kaikkia juutalaisen lehdistön häpeällisiä lausumia, muistella kaikkia aiheettomia loukkauksia, joita he syytävät ei-juutalaisista.

Jos luet Euroopan juutalaista lehdistöä, huomaat kristillisen jumalanpalveluksen kauneimpien, liikuttavimpien seremonioiden olevankin jumalanpilkkaus tilaisuuksia.

Kristillisiä kulkueita kutsutaan papillisiksi naamiohuveiksi, jne.

Tässä ovat ne, joita muutama vuosisata sitten pidettiin paarioina, orjina, hylkiöinä; nyt he röyhkeästi komeilevat voitoillaan.

Mikä tässä on huomionarvoisinta on omaleimaisuuden puute.

Ota juutalaisia lehtiä ja et löydä sieltä uutta ajatusta, ennen julkaisematonta häväistystä. Siinä on Talmudia vuodatettuna lehdistöön.

Siinä pn hebrealaista jumalanpilkkaa käännettynä slangiksi. Siellä jälleen juutalaisen mielikuvituksen köyhyys on ilmeinen: sillä niin juutalaisessa lehdistössä kuin Talmudissakin, saarnaaminen on haukkumista:

• Nahuab: Pyhimykset ovat elostelojoita;
  
  
• Kadeschim: Naispyhimykset ovat prostituoituja;
  
  
• Kedeschot: Kirkot ovat prostituution paikkoja;
  
  
• Betmoschab: Ristit ovat inhottavia esineitä;
  
  
• Toebe: Vihkivesi on likaista vettä;
  
  
• Mayim Temein: Siunaus on kiroamista;
  
  
• Kelala: Sakramentti on saastainen uhri.

Mistä tämä kaikki vainoaminen alkaa ja minne se loppuu?

Mahdotonta sanoa. Se on arkipäivän ilmiö. Se ilmaistaan tuhansin eri tavoin.

Tämä vainoaminen omaksuu kaikenlaiset valepuvut, se arvostelee ja herjaa, se asettaa ansoja, järjestää skandaaleja ja heittää häpeämerkin niiden nimiin, joita vastaan ei ole voitu lahjoa riittävää joukkoa todistajia antamaan väärää todistusta.

Tämä vaino ajaa jotkut hulluuteen, toiset itsemurhaan ja heti kun joku yrittää hillitä sitä, tarttua siihen, se luiskahtaa, se häviää, se ovelasti väistää jonkun otetta.

Kautta maailman ne, jotka ovat häpeäksi lakiammatille, ne jotka ovat valmiita kannattamaan mitä puolta tahansa rahasta, ne jotka ovat monopolisoineet asianajajan ammatin alhaisimman ja likaisimman käytännön, ja ne joilla on tuo kapea ja rajoittunut mieliala, jota liberaalinen mieli halveksisi niin suuresti, kaikki he ovat juutalaisia.

Kunniattomat lakimiehet, jotka kiroilevat mitä hirveimmillä syytöksillä, ovat yksityis- ja talouselämän alueilla juutalaisia.

Yhteiskunnassa ei ole halveksittavampaa luokkaa kuin juutalaisten lainharjoittajien, joilla -- ilman ainoatakaan liberaalia periaatetta oikeudesta tai kohtuudesta -- on taitoa vähässä, muussa kuin sanan saivartelussa, ja jotka ovat vahvoja vain niissä kohdissa, joilla roistomaisuutta edistetään rankaisemattomuudella, viekastelu tekee mahdolliseksi laillisten asetusten välttämisen, totuus tehdään monimutkaiseksi, himmennetään, ja kadotetaan lainvääristelyn sokkeloihin.

Pitäisikö sellaisten miesten isännöidä tuomareina, jotka pitävät elämää ja kuolemaa, vapautta ja omaisuutta polttoroviolla?

Mitä oikeudenmukaisuutta voi esimerkiksi ei-juutalainen saada, jos hänellä on juttu juutalaista vastaan, ja juutalainen tuomari vuorossa!

Katso Talmudiin: "Jos kristitty ja juutalainen tulevat eteesi jotta minkälainen erimielisyys tahansa ratkaistaisiin, katso että juutalainen voittaa jutun... Jos et voi avoimesti tehdä niin, pane israelilainen voittamaan juttu joka tapauksessa, juonen ja petoksen kautta."

Minkälainen turva voi, painotamme, olla henkilöllä jonka juridiset asemat putoavat juutalaisten käsiin?

Meidän maamme heitettäisiin yhtä synkkään pimeyteen kuin mitä Rooma oli rappiotilassaan.

Työläiset, älkää koskaan lopettako äänestyksissä ja vaikutuksellanne juutalaisen vastustamista.

Juutalaisella ei ole hyvää nimeä, hän on vajonnut irstailuun, uskottomuuteen, kaikenlaiseen hurjasteluun, joka pyrkii kovettamaan sydämen ja kuolettamaan inhimilliset tunteet -- ei vähempää kuin tukahduttamaan todellisen kunnian tunteen.

Älkää kuunnelko heitä, työläiset, kun he saarnaavat teille sosialismin saksalaisia oppeja, jotka on luonut Saksan juutalainen Karl Marx.

Juutalainen ei ole ollut, ei ole, eikä koskaan tule olemaan ystäväsi.

Älä anna pettää itseäsi!

Työläiset, jos kärsitte epäkohdista, ottakaa selvää mitä tulee näiden epäkohtien luontoon ja alkuperään, ennen kuin antaudutte ruumiinenne ja sieluinenne sosialismiin.

Älkää luottako vieraaseen, joka kuiskaa korviinne anti-amerikkalaisia oppeja, ja ennen kaikkea, älkää luottako juutalaiseen.

Juuri hän on keksinyt, vietelläkseen sinut, aggressiivisen ja julkean liberalismin.

Tällä suunnalla ei voida aikaansaada mitään, ellei sitten herättää epäjärjestystä ja molemminpuolista vastarintaa, epäkohtia jotka lopettavat tuotannon, tappavat maan teollisuuden ja raunioittavat sen varallisuuden.

Työläiset, heti kun tutkitte juutalaisen toimenpiteitä, tulette julistamaan hänet rikolliseksi.

Hänen toimintansa teidän keskuudessanne on vallankumousta ja epäjärjestystä. Hänen teeskennelty rakkautensa teitä kohtaan on ketun rakkautta hanhea kohtaan.

Hän on kuin uimari joka touhuaa kovasti vedessä, mutta ei edisty. Juutalainen on petollinen veli.

Häntä askarruttaa alituisesti suunnitelmiensa peittäminen; jotka ovat sosialistin, sekä hyvän järjestyksen vihollisen suunnitelmia.

Juutalaisen viha ei-juutalaista kohtaan on historiallinen fakta, jota juutalaiset kirjoittajat itsekään eivät kykene kieltämään.

Ennen muinoin he ostivat ei-juutalaisia vankeja roomalaisilta vain kiduttaakseen heitä ja tappaakseen heidät. Älkää menkö helppoon hymyilyn takia, sillä paholaisen hymyt ovat vaarallisia.

Työläiset, te kuten me, olette peräisin sukupolvista, jotka ovat eläneet tässä maassa. Esi-isämme muodostivat perintömme, menestyksellisesti parantelivat ja lisäsivät sitä kunniakkaasti ja arvokkaasti.

He ovat antaneet meille historian, joka on sopusoinnussa luonteemme, toiveidemme, kiihkeiden halujemme kanssa.

Nämä esi-isät ovat omia kuolleitamme, juuri niin kuin syksyiset pudonneet lehdet ovat esi-isiä, niin puhuakseni, seuraavan kevään lehdille.

Juutalainen ei voi tuntea rakkautta maatanne kohtaan, sillä se ei ole hänen.

Säilyttäkää tämän maan kunnia ja arvokkuus, työläiset, pitäkää sen maine puhtaana, se on velvollisuutenne, joka teidän on täytettävä yhtä valppaan huolellisesti kuin jos suojelisitte vaimoanne ja tyttärienne elämää ja kunniaa.

Kukaan teistä ei sallisi vaimonsa tai tyttärensä seurustella elostelijan kanssa, noiden matala- ja ilkeäluonteisten miesten kanssa.

Kuinka paljon vakavampia ja valppaampia teidän tulisi olla maanne suhteen! Tämä maa ei voi sietää juutalaista. Se näkee juutalaisen kylvävän myrkkyä joka puolelle ja rukoilee sinua puolustamaan itseään juutalaista vastaan ennenkuin on liian myöhäistä. Miehet jotka tekivät Ranskasta ja Espanjasta niin mahtavan menneisyydessä, eivät olleet pahantekijöitä eivätkä imbesillejä.

Toimenpiteet joihin he ryhtyivät juutalaisia vastaan eivät olleet tyrannien oikkuja, vaan olemassa olevan vaaran sanelemia.

Vanhan ajan työläiset kieltäytyiväy sietämästä seemiläisten painostusta, kieltäytyivät kuuntelemasta heidän anarkistisia oppejaan ja boikotoivat yksimielisesti kaikkea juutalaisen myymää.

He tiesivät esimerkiksi, että juutalaisen myymät huonekalut olivat kehnoa tekoa; juutalaisen myymät elintarvikkeet olivat huonolaatuisia ja väärin punnittuja.

He tiesivät että oman etenemisen turvaamiseksi oli tarpeen olla harjoittamatta minkäänlaista kaupankäyntiä juutalaisten kanssa.

Samalla tavalla ajattelevien yksilöiden yhteisö, jolla on tietyt tunteet, uskomukset, pyrkimykset, taipumukset ja perinteet, puolustautui asianmukaisesti rotua vastaan, jonka edustamat tunteet, uskomukset, harrastukset, kyvyt ja perinteet olivat ehdottoman vihamielisiä sen omille.

Juutalaisuuden usko ratkaisevasti asettaa juutalaisen lakimme toiselle puolelle, sillä juutalaisten kodeissaan tottelema laki on omamme negaatio.

Juutalaiset eivät ole koskaan tehnet mitään, joka oikeuttaisi heidät määreeseen "valitut".

Jos meidän tilamme sallisi meidän analysoida monien heidän huomattavien mistensä luonteita, meillä ei olisi vaikeutta osoittaa, että parhaat heidän joukostaan ovat matkijoita ja paatuneita plagiaattoreita.

Juutalaisen voima on heikon voimaa -- petollisuutta. Ennen muinoin hän oli velho, sillä sellaisena hänellä ei ollut vaikeuksia pettää ihmisiä.

Jotkut ihmiset väittävät että juutalaistenkohtalo on surullinen ja nöyryyttävä ja niinpä he olisivat oikeutettuja sympatiaamme.

Juutalaiselle suotu sympatia on harhaan mennyttä sympatiaa.

Sellaista rikollista ei säälitä, joka ei tahdo olla säälin kohde. Jos juutalainen on vailla lain tuntoa, se on hänen oma vikansa.

Hän ei muuta kurssiaan. Hän vakuuttaa haluavansa noudattaa lakejamme, kuitenkin hän tarrautuu omiinsa. Voiko hän koskaan mukautua käytäntöömme ja todella totella lakejamme?

Hän ei tee työtä, hän ei tuota, hän elää riistolla ja epärehellisillä kaupoilla. Hän julistaa itsensä maailman kansalaiseksi, maallikoksi, ja käyttää meitä vastaan väkivaltaa ja velkomista, jotka ovat hänen lakinsa ydin -- uskonnollinen laki.

Hän hankkii jakaa kotiemme edut ja mukavuudet, samala kun hän pyrkii riistämään ne meiltä.

Hän sanoo olevansa nälkäinen; me annamme hänelle vapaan pääsyn pöytiimme, jolloin hän tekee kaikkensa riistääkseen meiltä päivittäisen leipämme.

Hänen on kylmä ja hän pyytää sijaa talossamme; hän astuu sisään ja pian talo on hänen.

Hän ehdottaa meille kaupallisiin suhteisiin ryhtymistä, jotta hän voi myydä meille roskaa tai varastettuja tavaroita.

Juutalainen muistuttaa meitä Mirabeaun sanoista: "On vain kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka tekeväy työtä ja niitä jotka eivät tee työtä; niitä jotka ansaitsevat elantonsa ja niitä jotka varastavat."

Juutalainen ei ansaitse elantoaan, hän ei ole tuottelias. Hän kukoistaa vain kiskonnan ja riiston myötä. Sanalla sanoen, teeskentely ja valehteleminen ovat juutalaisen esiinpistävät piirteet.

"Lähettäkää lapsene julkisiin kouluihin," sanoi Crémieux uskonveljilleen, "mutta varmuuden vuoksi kasvattakaa heidät Talmudin lain mukaan."

Jos juutalainen ei ole ryhtynyt rikkaiden aristokraattien kiristämiseen, hän juonittelee pitääkseen köyhät alhaalla.

Köyhien lapsilla, joiden elämä tuntuu ennalta ajatellen muodostuvan mitä kovimmaksi, ja jotka ennen muita tarvitsevat ruokaa, ideaalisuutta, riistetään kaikki uskonnollinen opetus julkisissa kouluissa. Kasvatettuina ilman Jumalaa, he tulevat kuolemaan ilman Jumalaa.

Juutalaiset hyväksyivät Ranskassa lain, joka määräsi laupeuden sisaret karkotettaviksi sairaaloista.

Sairaanhoidon tarve on sivilisaation tarpeisiin kuuluva. Aiemmin kun Pariisissa sairastui köyhä, nuori tai muukalainen, hänen vuoteen reunansa lähelle ilmaantui laupeuden sisar, hyvyyden olento, joka lohdutti ja huolehti hänestä.

Potilas havaitsi hoitajan älykkääksi ja neuvokkaaksi, helläksi kosketukseltaan eräänlaiseksi äidiksi kun luonnollinen äiti ei ollut saapuvilla.

Mutta juutalaiset karkottivat laupeuden sisaren, köyhän ihmisen hoitajan tämän vuoteen syrjältä.

Juutalaiset asettivat hänen tilalleen palkatun hoitajan -- joka on karkea tavoiltaan ja kosketukseltaan, tietämätön ja taikauskoinen, vulgaari ja kohtuuton tavoiltaan, karkeapuheinen, ja joka usein nukkuu raskaasti, ehkä juopuneenakin, noina yön kriittisinä tunteina, kun kuume, hourailu ja kipu ovat pahimmillaan ja potilas tarvitsee valpasta ystävää.

Tämä köyhän ihmisen vainoaminen on rikosten rikos juutalaisten rikolisten tekojen joukossa, sillä tällä karkoituksella he ovat tehneet Ranskan sairaalat oikeaksi helvetiksi, jonka päälle voidaan kirjoittaa seuraavat Danten sanat: "Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää."

Palkatut joitajat, jotka ovat korvanneet laupeuden sisaret sairaaloissa, vaativat juomarahaa köyhiltä pienimmästäkin suorittamastaan palveluksesta, eikä heidän kätensä ole ojenettu auttamaan vaan vastaanottamaan rahaa.

Ei ole liioiteltua sanoa, etä juutalaisen palkkaamat hoitajat ovat laajalti saattaneet sairaalat epäsuosioon.

Sanomalehti Le Francais julkaisi äskettäin seuraavaa:

Eilen, perjantaina, oikeudella oli käsiteltävänään verrattoman irstauden tapaus, jossa sairaanhoitaja, eräs siitä uudesta tyypistä joka on korvannut laupeuden sisaret, esiintyi.

Tuomari sanoi hänelle: "Olette hoitajatar St. Louisin sairaalassa, ja vietätte yönne olutkapakoissa..." Läsnäolevien suuttumus oli ilmeinen heidän vaiennetun muminansa johdosta.

Millaista huolenpitoa on potilasparkojen vastaanotettava näiden naisten käsistä, jotka viettävät yönsä viinan myyjien seurassa!

Huhtikuussa 1884 kaksi palkattua hoitajaa tuomittiin kahden kuukauden vankeusrangaistukseen sen vuoksi, että he olivat melkein tappaneet erään potilaan, joka yritti estää heitä varastamasta viiniä.

Sanomalehti Le Cri de Peuple 5.10.1884 ilmestyneessä numerossaan antaa liikuttavan selostuksen niistä kohtauksista, joita suoritetaan Bicêtren mielisairaalassa, jossa tunnettu ateisti, monitaitoinen mies -- sillä hän on yhtä aikaa valtiopäivämies, toimittaja ja ylilääkäri -- johtaa järjestelmää.

Hoitajien ajanvietteenä on iskeä onnettomia asukkeja nyrkein ja raskain avainkääröin.

Hyvällä tuulella ollessaan he voivat antaa potilaat kylvettäjälle, joka työntää heidät kylmään kylpyyn ja pitää heidän päitään veden alla, kunnes kasvot tulevat purppuranpunaisiksi.

Mainitsemme nämä tosiasiat sen vuoksi, että juuri juutalaiset saivat aikaan laupeuden sisarten karkottamisen sairaaloista, ja koska suurehko osa hoitajista Ranskan hyväntekeväisyys laitoksissa on uskoltaan juutalaisia.

Tammikuussa 1885 St. Francoisin osastolla, Beauyoun sairaalassa vedettiin vuoteesta nro. 19 halvaantunut henkilö juopuneen hoitajan toimestam ja sitten hänet heitettiin kellariin, jossa hän kuoli hetkeä myöhemmin.

Vuonna 1884 seuraava sattuva anomus lähetettiin presidentti Grévylle, allekirjoittajina 1 200 potilasta Ivry-sur-Seinen luona sijaitsevasta sairaalasta:

Useimmat meistä ovat eläneet kauan sellaisissa sairaaloissa, joista laupeuden sisaret on ajettu pois. Meillä on sanottavana, herra presidentti, se että olemme itse kokeneet tämän muutoksen seuraamukset, ja voimme vakuuttaa, että samalla kun menetimme sisaret, menetimme levon, rauhan ja valitettavasti tarpeellisen hoidon ja ystävällisyyden. Emme vain me vetoa teihin, herra presidentti, laupeuden sisarten virkaan palauttamisen puolesta. Kahden muun laitoksen asukit ovat jo lähettäneet teille samanlaisen anomuksen.

Kokous kehotti häntä ilmaisemaan kirjeen tekijän nimen, josta hän aluksi kieltäytyi, mutta lopulta hänen oli pakko tunnustaa kirjeen kirjoittajaksi juutalainen nimeltä David.

Kuten olemme todenneet, suuri osa näistä sairaala-apulaisista on juutalaisia, jotka eivät näytä unohtaneen Konstantinopolin rabbien heille vuonna 1489 antamaa neuvoa:

Tehkää lapsistanne lääkäreitä ja apteekkareja, jotta he kykenevät myrkyttämään ja tappamaan ei-juutalaisia ilman pelkoa rangaistuksesta.

Tenon-sairaalassa eräs potilas, neiti Devillers, kuoli kiduttavissa tuskissa sen vuoksi että hoitaja erehtyi hänelle sopivan lääkkeen antamisessa.

Eräs lapsi poltettiin elävänä tässä samassa sairaalassa kesäkuussa 1883.

Allener-sairaalassa eräs toinen hoitaja aiheutti kaksi kuukautta vanhan lapsen kuoleman antamalla hänelle väärää lääkettä.

Heinäkuussa 1885 St. Louisin sairaalassa kaksi potilasta, Charles Vandeleyem ja Charles Lecouteux, kuolivat hirvittävällä tavalla, sillä kahden lääkärin määräämän konjakki-lusikallisen sijasta heille annettiin kaksi pöytälusikallista strykniiniä.

Sisarten karkottamisen jälkeen nämä rikokset ovat yleistyneet siinä määrin, etteivät ihmiset kiinnitä niihin enää huomiota.

Äskettäin eräs lääkäri julkaisi artikkelin, jossa hän ilmaisi hämmästyksensä sen takia, että hänen lääkemääräyksiään oli annettu täysin hänen ohjeittensa vastaisesti.

Potilaalle jolle hän oli määrännyt viiniä, annettiin maitoa. Lääkärin vaadittua selitystä, sairaalan johto pyysi lääkäriä vähentämään siitä lähtien määrätyn viinin annosta, esittäen anteeksipyyntönä sen, ettei sairaalan taloudellinen tilanne oikeuttanut kalliisiin lääkkeisiin.

Katso sitä tilaa johon juutalaiset ovat alentaneet sairaalat, jotka saavat valtionapua 34 000 000 frangia.

Minne tämä raha menee?

Juutalaisilla on hallinto käsissään. Varkautta on joka puolella.

Eräänä kauniina aamuna keksittiin, että kiniini ei enää saanut aikaan vaikutusta, ja kun se oli analusoitu, huomattiin juutalaisen sairaalan johtajan ostaneen kiniinin asemesta suuren määrän väärennettyä kiniiniä, jonka oli valmistanut saksalainen juutalaisyhtiö.

Lukija voi nyt hyvin ymmärtää sen kauhun, jota Ranskan köyhät tuntevat sairaaloita kohtaan, joihin he aiemmin olivat niin sokeasti luottaneet.

Koleran aikana köyhät eivät uskaltaneet tunnustaa olevansa sairaita, sillä he pelkäsivät joutuvansa näiden palkattujen hoitajien niin hellään huomaan, ja he pyysivät lääkäreiltä suosionosoitusta olla paljastamatta heitä.

Äskettäin erään hoitajan, joka yritti poliisin avulla viedä pois sairaan, melkein tappoivat naapuruston ihmiset.

Kahta potilasta hoitamaan joutunut lääkäri oli velvollinen raportointiin viranomaisille toisen kohdalla näistä, erään naisen, koleraan sairastuneen. Kun naisparalle kerrottiin että hänet vietäisiin sairaalaan, hän kerjäten pyysi miestään olemaan sallimatta sitä, ja kumpainenkin, koleran vaivaama nainen ja melkein järjiltään surusta oleva mies, lähti Pariisin yöhön päämäärättömästi vaellellen sen kaduilla kuin kuolinpaikkaa etsivä peto.

Kun heidät löydettiin ja vietiin sairaalaan, nainen heti rakennuksen sisälle astuttuaan kaatui kuolleena maahan.

Luvut puhuvat kaunopuheisemmin kuin sanat.

Huhtikuussa 1884 painettiin kiertokirje, joka julisti sitä skandaalimaista tuhlausta, joka vallitsee nykyään sairaaloissa, joissa puolijuopuneet naiset ovat korvanneet sisaret, ja joissa tietämättömät naiset eivät kykene erottamaan lääkettä toisesta.

Annetuista luvuista meille selviää, että ennen, sisarten kontrolloidessa konjakkia kului 16 000 litraa, nyt kulutus on 40 000 litraa.

Ennen käytettiin 5 000 litraa rommia, nyt 32 000 litraa.

Ennen 144 000 kiloa sokeria, nyt 200 000 kiloa.

Ennen 1 893 000 litraa viiniä, nyt 2 646 000 litraa.

Sairaaloissa ei ole kontrollia eikä kuria.

Sanomalehti Le National on pakotettu tunnustamaan, että potilaille jaetaan pilaantunutta lihaa, ja että ennen apulaisten ollessa hartaita ja humaaneja, he ovat nykyään julmia ja piittaamattomai.

Tri. Chalvan kirjoitti 22.12.1884:

Sairaaloita rasittava pahuus on jopa suurempi kuin uskallan sanoa. Kuri ja moraalisuus ovat kaikonneet sairaaloistamme aina sisarten katoamisesta lähtien. Hiljattain eräässä sairaalassa mies- ja naisapulainen vaihtoivat vaatteita ja ilmestyivät näin pukeutuneina potilaille.

Yksi ero on aina ollut sasarien ja palkattujen hoitajien välillä. Edelliset eivät käsitä hoitajan ammattia toimeentulokeinona.

Syy heidän valintaansa on jalompi.

Jälkimmäiset sen sijaan ottavat tämän ammatin, jota he usein halveksivat, koska heidän on pakko tehdä niin, koska he eivät voi löytää mitään parempaa... Työskentelyssä idean puolesta, vaikka se olisi vääräkin, on aina jotain jalompaa kuin työskentelyssä elannon takia.

Armeijassa pidetään aina vapaaehtoisia parempina kuin palkattuja sijaisia.

Kuvittele näiden puolipukeisten mies- ja naishoitajien piilosilla olon leikkimistä tämän inhimillisen murhenäytelmän keskellä.

Potilaiden äkkiä herätessä ja noustessa istumaan he näkevät miehiksi pukeutuneita naisia ja naisiksi pukeutuneita miehiä, ja potilaat kysyvät itseltään ovatko he mahdollisesti joutuneet painajaisunen uhriksi.

Lähes kaikissa sairaaloissa tapahtuu edellä kuvattua.

13.10.1884 Meauxin sairaalassa tapahtui seuraavaa, kun 74-vuotias vanha nainen kuoli, ja hänen laihuutensa nostatti ihmeellisesti hoitajien mieltä:

Hoitajat olivat valmistautuneet ruumiin siirtämiseen, kun heidän uteliaisuutensa kannusti heitä vilkaisemaan ko. naisen luustoa. He riisuivat hänen vaatteensa potilaiden protesteista huolimatta, ja tukeva naishoitaja toimi vertailukohteena hilpeiden hoitajien huviksi. Sen sijaan että he olisivat peittäneet naisparan säädyllisesti, kuten sisaret, ja haudanneet sen, palkatut hoitajat laahasivat häntä jaloista sairaalan osastoilla.

Sen potilaisiin tekemä vaikutus on helpommin kuviteltavissa kuin kuvattavissa.

Melun herättämä ylilääkäri ryntäsi sisään ja vaati potilailta hiljaisuutta!

Muutamassa vuodessa, juutalaisten levittämän materialismin takia, tulee Ranskasta katoamaan vainajien kunnioitus, joka kerran oli merkittävä piirre ranskalaisissa.

Ranskalaisella on tapana nostaa kunnioittavasti hattuaan ikäänkuin tervehtiäkseen vainajaa.

Hiljattain St. Denisin sairaalassa kuolleen lapsen ruumiin annettiin viiipyä äitinsä vierellä neljä päivää.

Sisaret ovat vastustaneet sairaalasta karkottamistaan. He kaksinkertaistivat sankarillisuutensa ja hartautensa koleran aikana.

Tosin heidät oli karkotettu, mutta heidät kutsuttiin takaisin, koska se katsottiin tarpeelliseksi taistelussa kuolemaa vastaan, ja he palasivat sanoen, kuten heidän tapansa oli: "Let Thy will be done."

Mitä lukija on nähnyt tämän kirjan alusta loppuun?

Ei muuta kuin juutalaisten vihaa ei-juutalaisia kohtaan. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut viimeisten 1 800 vuoden aikana.

Haluaako lukija juutalaisten suorittavan samanlaisen tuhon Amerikassa kuin Ranskassa on jo tehty?

Kaikkien Amerikassa elävien on uskosta tai kansallisuudesta riippumatta yhtyä vastustamaan juutalaisten väärinläytöksiä, myös Suomessa.

Tehtäköön ankaria lakeja, jotka kieltävät juutalaisilta maahan tulon.

Innostakoon kaikkia äänestäjiä puolueesta riippumatta yksi ajatus: Älköön sellaista ehdokasta, jolla on suonissaan pisarakin juutalaista verta, nimitettäkö tai vielä vähemmän valittako mihinkään, edes alhaiseen poliittiseen virkaan.

Mikään ei ole järjettömämpää, kuin joskus ilmaistu mielipide, että luonamme asuvat juutalaiset ovat rauhaan suuntautuneita, että kun he lähtevät Euroopasta Amerikkaan, he jättävät ennakkoluulonsa taakseen, ja yrittävät omaksua amerikkalaiset käsityksemme.

Juutalainen ei koskaan vapaudu ilkeämielisyydestään. Käärme on aina käärme, olipa se sitten vanhassa tai uudessa maailmassa.

Olemme tässä kirjassa kuvanneet juutalaista sellaisena kuin hän on, on ollut ja tulee aina olemaan.